Saara oli kokenut mielessään melkoisen muodon muutoksen. Jo pienestä tytöstä alkaen koettu epävarmuus ja jatkuva epäily olivat alkaneet väistyä, ja tilalle oli tullut luottamus, luottamusta elämään. Saaralla oli kaksoissisar Reetta, joka tuntui olleen kaikessa aina täysin päinvastainen kuin Saara. Siltä oli ainakin päälin puolin vaikuttanut. Yleensä Saara oli sisaruksista se joka kääntyi Reetan puoleen, mutta nyt Reetta olikin yllättäen pyytänyt saada tavata Saaran. Reetta oli ammatiltaan juristi, ja oli ollut pitkään töissä järjestössä, joka oli ottanut tehtäväkseen naisten eriarvoisuuden poistamisen kehitysmaissa. Saara puolestaan oli opiskellut teologiaa ja päätynyt seurakunnan virkailijaksi. Opinnoista oli tullut Saaralle ikuisuusprojekti. Saara ei ollut päässyt eroon häntä jatkuvasti kalvavasta ajatuksesta, että oli ehkä sittenkin valinnut väärän alan. Seurakunnan sisällä vallinneet ristiriidat eivät tehneet asiaa helpommaksi. Niinpä Saara oli pitkällisen harkinnan, edestakaisen huopaamisen ja soutamisen jälkeen vaihtanut alaa. Jotta ei alkaisi taas empiä ja katua päätöstään, oli Saara ensin irtisanoutunut ilman tietoa tulevasta. Perheen taloudellinen tilanne antoi myötä tällaisen päätöksen tekemiseen. Saara tunsi, että oli joutunut vetämään köyttä asiasta puolisonsa Jounin kanssa. Saara koki, että Jouni ei olisi halunnut hänen tekevän niin radikaalia muutosta.

​Muutamia kuukausia työpaikkansa jättämisen jälkeen Saara oli kohdannut kauppamatkalla vanhan opiskelutoverin, joka teologian opintojen jälkeen oli hankkinut itselle vielä psykoterapeutin koulutuksen. Ja eipä aikaakaan, kun Saara löysi itsensä koulun penkiltä: myös hänestä oli tuleva psykoterapeutti. Tutkinnon suoritettuaan Saara oli päässyt töihin keskukseen, joka tarjosi vaihtoehtoisen terveydenhuollon palveluita. Muutos entiseen oli suuri. Saara oli todella nauttinut työstään, vaikka ei aiemmassa elämässään olisi ikinä voinut kuvitella ryhtyvänsä hoitotyöhön. Teologian opinnot olivat kiinnostaneet häntä lähinnä teoreettis-filosofiselta pohjalta. Saara oli enemminkin karttanut vieraita ihmisiä kuin asettautunut heidän kanssaan läheiseen kontaktiin. 

​Psykoterapeutin työt aloitettuaan Saara oli jännittänyt potilaiden kohtaamista. Epävarmuus omasta osaamisesta esti häntä aluksi olemasta oman itsensä, mutta kokemuksen karttuessa oli tilanne muuttunut. Saara oli löytänyt itsestään rohkeuden heittäytyä tuntemattomaan. Uudessa työssä kun ei voinut koskaan tietää, mitä eteen tuli. Ihmeekseen Saara oli huomannut, että hänen ei oikeastaan tarvinnutkaan tietää vastauksia – riitti että Saaralla oli halu kohdata toinen ihminen avoimesti. Silloin jotain aukeni Saaran omassa mielessä ja hän yksinkertaisesti vain oivalsi, mitä kulloinkin oli sanottava tai tehtävä. Saara huomasi itsekin olevan kuuntelija, joka kuunteli mielenkiinnolla mitä hänen sisimpänsä hänen kauttaan kulloinkin halusi viestiä. 

​Uusien kokemusten myötä alkoi teologian opinnoissa koettu ristiriitakin aueta Saaralle. Teologian opinnoissa pidettiin useita dogmeja tosiasioina, jota ei sopinut kyseenalaistaa. Lisäksi Saaraa oli aina häirinnyt ajatus tuomitsevasta tai armahtavasta Jumalasta. Saara oli kyllä itsekin uskonut, että oli olemassa ulkopuolinen tuomitsija, joka rankaisee väärästä toiminnasta. Siitä huolimatta hän oli kokenut, että ajatus helvetistä ja taivaasta, ihmisiä arvuuttavasta Jumalasta, ei olisi totta. Uuden työnsä kautta hän oli kuitenkin oppinut kuuntelemaan sisimpäänsä ja oivaltanut, että hänen ulkopuolellaan ei ollut mitään! Potilaita kohdatessaan Saara kohtasi aina myös itsensä; ei persoonaansa, vaan yhteisen tietoisuuden. Kirkon ekumeenisessa toiminnassakin puhuttiin ykseydestä, missä sillä tarkoitettiin lähinnä kristittyjen yhteyden ja kirkon ykseyden edistämistä. Saaran kokema ykseys - tai enemminkin häivähdys siitä – oli kuitenkin, että ei ollut olemassa erillistä itseä tai sielua. Kaikki oli jollakin suurenmoisella ja sanoin vaikeasti selitettävällä tavalla yhteydessä toisiinsa. Potilaidensa kanssa keskustellessaan Saara usein tiesi millaisia ajatuksia oli ilmassa, aivan niin kuin he olisivat olleet yhteisessä mielen kentässä. Saara oli oikeastaan alkanut myös vierastaa sanaa potilas, joka hänen mielestään viittasi siihen, että oli olemassa parannettava ja joku joka parantaisi. Saaran kokemus oli enemminkin, että kaikki oli yhteisessä mielessä, joka parani kun kaksi ihmistä kohtasivat toisensa. Tämä tapahtui, kun Saara ei asettanut itseään potilaidensa yläpuolelle ja luovutti parantamisen tehtävän korkeammalle tietoisuudelle, hoitaen samalla oman osuutensa läsnä olevana kuuntelija ja kyselijänä. Silloin tapahtui ihmeen kaltaisia oivalluksia, ikään kuin kysymykset olisivat haihtuneet taivaan tuuliin ja tilalle tullut ymmärrys. Pienenä tyttönä hän oli usein ihmetellyt sokeripalaa joka liukeni ja hävisi kahvikuppiin, ikään kuin sitä ei koskaan olisi ollut olemassakaan. Samanlaiselta tuntui, kun ongelman ratketessa kysymykset haihtuivat. Saara oli ollut psykoterapian opinnoissaan ahkera ja lukenut paljon. Kuitenkin vasta käytännön työ ja toisten ihmisten kohtaaminen olivat antaneet hänelle ymmärrystä asioihin. Ja silti oli vielä niin paljon vastaamattomia kysymyksiä, asioita joiden Saara toivoi jonain päivänä aukeavan.

Saaran ja Reetan kontaktit olivat olleet viimeisten vuosien aikana harvassa. Opinnot, niiden jälkeinen uusi työ sekä perhe olivat vieneet Saaran ajan. Reetta puolestaan matkusteli milloin missäkin päin maailmaa. Perheettömänä Reetta oli aktiivinen menijä, työ vei häntä eri puolille maailmaa. Nyt Reetta oli kuitenkin yllättäen asemoitunut puoleksi vuodeksi kotikaupunkiinsa ja halusi tavata siskonsa.
​
Saara hämmästyi Reetan nähdessään. Aiemmin niin itsevarman, suorastaan kaikki-tietäväisen oloisesta Reetasta oli tullut epävarma ja hiljainen. Reetta kertoi tuntevansa kipua kaikkialla kehossaan eikä oikein enää tiennyt mitä tehdä. Hän oli juossut lääkäriltä toiselta ja saanut väliaikaista apua, mutta mitkään lääkkeet eivät olleet muuttaneet hänen oloaan oleellisesti; kivut palasivat aina uudelleen, milloin missäkin muodossa. Viimeisin lääkäri oli kehottanut häntä asettumaan aloilleen ja hoitamaan itseä. Reetta oli noudattanut neuvoa, mutta ulkoilulla, kuntoilulla ja terveellisellä ruokavaliollakaan ei ollut mainittavia vaikutuksia.

"En oikein jaksa enää, oli Reetta avautunut Saaralle. Koko elämä tuntuu toivottomalta raskaalta, minussa ei tunnu löytyvänä enää mitään puhtia. Kaikkein pahinta on, että minä olen menettänyt toivoni muutokseen. Tuntuu, että minulla ei ole enää paluuta entiseen elämääni, joka kuitenkin on ollut minulle kaikki kaikessa. Olen tuntenut olevani etuoikeutettu, kun olen saanut parantaa vääryyttä maailmassa. Suomessa meidän on vaikea käsittää, kuinka paljon kurjuutta maailmassa vielä on. Useissa kehitysmaissa naisten ja tyttöjen asema on kuin keskiajalta. Organisaationi lähetti minut taannoin tarkastusmatkalle erääseen afrikkalaiseen kylään, jossa työntekijämme olivat saaneet paljon aikaiseksi – ainakin omasta mielestään. Ja samaa viestivät myös meille välitetyt raportit. Odotusarvoni olivat siten suuret ja lähdin matkaan innoissani.​

​Kun vierailin kylässä, ei muutoksista ihmeekseni näkynyt jälkeään, aivan niin kuin siellä ei koskaan olisi tehty yhtään mitään. Olin kuvitellut saavani ystävällisen vastaanoton, tulevani kylään jonkinlaisena sankarina, mutta kävikin päinvastoin. Tunsin olevani kuin keskellä kauhuelokuvaa, kun kyläläiset purkivat vihaansa minua kohtaan, jotkut jopa yrittivät sylkeä päälleni. Tilanne oli täysin hallitsematon. Kylän naisten asema oli heidän mielestään huonontunut meidän projektimme jälkeen, koska se oli saattanut koko heidän ikivanhan kulttuurinsa häpeään. Kävin toivottoman tuntuista taistelua kylän vanhimpien kanssa ja koitin saada heidät ymmärtämään, kuinka tärkeitä tehdyt muutokset olivat kylän asukkaiden tulevaisuutta ajatellen. Organisaatiomme oli rakennuttanut kylään koulun ja järjestänyt opetuksen, jotta kaikilla lapsilla olisi mahdollisuus koulunkäyntiin. Vanhemmat eivät kuitenkaan halunneet lähettää lapsia kouluun, varsinkaan tyttöjä; naisten paikka oli kotona eikä heillä ollut lupaa puhua julkisesti. Kylään oli rakennettu myös porakaivo, mutta siitä huolimatta naiset edelleenkin kävelivät vesilähteelle ja kantoivat vettä ruukuissa päänsä päällä kannattaen."

"​Kaikkein pahinta oli kuitenkin se, mitä tämän jälkeen seurasi. Palattuani matkalta laadin pitkän raportin, joka sisälsi lukuisia ehdotuksia toimintatapojen muutoksista. Organisaatiomme ei kuitenkaan ollut valmis niin mittaviin muutoksiin. Koko projekti keskeytettiin, ilman että siitä keskusteltiin minun kanssani. Lähimmiltä työtovereiltani kuulin, että organisaation johto ei enää luottanut minuun. Mielestäni oli täysin kohtuutonta joutua tällä tavalla mitätöidyksi kaiken sen jälkeen mitä olin tehnyt. Olen edelleen suunnattoman pettynyt, minua on mielestäni kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Asia pyörii mielessäni jatkuvasti enkä pääse sen yli. Sairastuin tapauksen jälkeen ja nyt olen sairaslomalla. Enää en osaa olla edes vihainen, tuntuu kuin minulla ei olisi tunteita lainkaan."

​Reetan puhuessa Saarakin tunsi piston sydämessään, ikään kuin hän olisi tehnyt jotain väärin. Saara ei myöskään oikein tiennyt mitä vastata Reetalle. Tilanne oli outo: aikaisemmin Saara oli ollut se joka tukeutui Reettaan, mutta nyt tilanne oli kääntynyt päinvastaiseksi. Hetken ajan Saara tunsi itsensä avuttomaksi – kunnes muisti, että hänen ei tarvinnut tehdä mitään. Riitti, että hän halusi kuunnella Reettaa, korkeampi Tietoisuus kyllä toisi tarvittavat sanat hänen suuhunsa.

"Emme ole koskaan tuohtuneita siitä syystä kuin luulemme. Entäpä, jos sinun pitäisikin ensin parantaa epäoikeudenmukaisuus omassa mielessäsi", kuuli Saara yllätykseen sanovansa.

"Kuulenko oikein, sanotko että minä olen se joka on epäoikeudenmukainen," Reetta tokaisi. Hänen äänestä kuulsi syvä viha.

Reetan vanha olemus tuli hetkellisesti esiin ja sai Saaran vapisemaan. Saara oli aina pelännyt Reetan äkkipikaisuutta ja koittanut välttää hyökkäyksen kohteeksi joutumista. Nyt se oli odottamatta kuitenkin tapahtunut, ja Saaralla oli täysi työ yrittää pitää kasvonsa peruslukemilla. Saaralla oli suuri kiusaus perua sanansa, hän oli itsekin ymmällä rohkeudestaan puhua näin suoraan. Jokin Saaran sisimmässä neuvoi häntä kuitenkin vaikenemaan ja odottamaan. Hyökkäys on aina puolustusyritys syyllisyyttä vastaan, Saaran mieleen muistui. Hiljaisuutta kesti kiusallisen kauan. Sen aikana Reetan olemus muuttui takaisin epävarmaksi, hän oli sisaruksista se joka katkaisi hiljaisuuden.

​"Anna anteeksi että hermostuin. Minusta vain tuntuu niin pahalta. En oikein itsekään ymmärrä, miksi suhtaudun näihin asioihin näin henkilökohtaisesti. Työni on ollut minulle tärkeää. Olen tuntenut itseni etuoikeutetuksi kun olen saanut olla kansainvälisissä tehtävissä ja asua Genevessä. Kaikki tuntuu nyt muuttuneen enkä enää tiedä mitä odottaa tulevaisuudelta. Olin odottanut, että sinä tukisit minua. Kysymyksesi kuitenkin vain lisäsi torjutuksi tulemisen tunnettani. Ehkäpä kuitenkin vain tulkitsin sen väärin?"

"Tarkoitukseni ei ollut loukata sinua Reetta. Tätä on vähän vaikea pukea sanoiksi, mutta yritän kuitenkin. Omassa työssäni olen oivaltanut, että mikään ei ole sattumaa. Jokainen asiakas tulee minun vastaanotolleni aina juuri oikeaan aikaan ja oikean asian kanssa. Siten ei ole myöskään sattuma, että me kohtaamme tänään. Olen huomannut, että omat työstettävät teemani ja kohtaamieni ihmisten ongelmat kulkevat käsi kädessä. Aiemmin pelkäsin kuollakseni kaikkea tuntematonta, mutta kokemusteni myötä se onkin muuttunut uteliaisuudeksi. Aiemmin koin olevani vastuusta melkeinpä koko maailman ihmisten hyvinvoinnista ja syyllisyyden kivi oli ainainen matkaseurani. Ja kun tunsin epäonnistuvani työssäni, saatoin joutua kauhun valtaan. Kaikkein suurin kauhu minulla on ollut tuntematonta ja näkymätöntä rankaisijaa kohtaan, ikään kuin olisin elämässäni tehnyt jotain peruuttamattoman kamalaa – jotakin mikä ei ole mitenkään anteeksi annettavissa. Tämä pelko on saanut minut oksentamaan ja itkemään, ja välillä pääni on ollut haljeta kivusta. Kannan tätä edelleen jossakin määrin, mutta kohtaamisteni ihmisten kautta olen tiedostanut, että kaikki on peräisin omasta mielessämme. 
Mieli on abstrakti ja vaikeasti ymmärrettävissä. Vielä haastavampi käsite on Tietoisuus. Puhdas Tietoisuus on objektiiviton, siksi sitä on mahdoton ajatella. Ajattelu pitää aina sisällään ajattelijan eli subjektin ja ajateltavan eli objektin. Tietoisuuden ominaisuus on siten objektia vailla oleva tietäminen, jossa kaikki on yhtä. Tätä yhteyttä kutsutaan myös muun muassa Rakkaudeksi, Ykseydeksi tai universaaliksi kaiken läpäiseväksi älyksi. Yleinen meihin juurtunut uskomus kuitenkin on, että mieli ja yksilöllinen tietoisuus sijaitsevat aivoissa. Uskomus juontuu kokemuksesta, jossa tunnistamme kaiken muun olevan oman kehomme/itsemme ulkopuolella. Tämä muu vaikuttaa itsestämme erilliseltä ja erilaiselta. Entäpä jos uskomuksemme perustuukin vääristyneeseen havaintoon ja kaikki olisikin täysin päinvastaista? Mitä jos ulkopuolellamme ei olekaan mitään, vaan kaikki sisältyykin Tietoisuuteen: niin ajatukset ja kuvitelmat kuin myös tuntemukset ja havainnot. 
Kun itse sain pitkäaikaisen työstämisjakson jälkeen kokemuksen, jossa oma persoonani sokeripalan lailla ikään kuin liukeni Tietoisuuteen, alkoi kauhuni ulkopuolisesta rankaisijasta ja epäoikeudenmukaisesta kohtelusta antaa periksi. Kun tietää olevan Kaikki, muuttuu uskomus ulkopuolisesta mahdottomaksi. Ja kuitenkin se elää edelleen alitajunnassani ja nostaa aina silloin tällöin päätään. Muutokset tapahtuvat askel kerrallaan sitä mukaan kun uskallan laskea irti erillisestä itsestä."

​Reetta mykistyi kuulemastaan. Mitään tällaista hän ei kuuna päivänä ollut osannut odottaa. Tuntui mahdottomalta hyväksyä, että kaikki hänen näkemänsä olikin hänessä itsessään. Se ei mitenkään voinut pitää paikkansa. Tietoisuus ja mieli puolestaan olivat käsitteitä, jotka hän oli samaistanut aivotoimintaan. Ja nyt Saara kuitenkin esitti, että kaikki olisi tietoisuudesta lähtöisin. Reetan logiikan mukaan se tarkoittaisi, että myös keho ja sen aivot sekä koko havaintomaailma sijaitsivat mielessä. Koko Reetan ajattelumalli tuntui kerta heitolla kääntyvän päälaelleen.

Reetta oli aina ihmetellyt Saaran henkisiin asioihin kokemaa intohimoa. Jollain tavalla ne koskettivat Reettaakin, mutta hän oli katsonut aina parhaaksi toimia ja olla ajattelematta liian syvällisesti. Tilanne oli hänen sairastumisensa myötä kuitenkin muuttunut, ja jollain ikävällä tavalla Reetta aavisti, että ei voisi enää paeta.

​"En oikein ymmärrä että kaikki olisi minussa, Reetta huokaisi. Koen että jokainen on oma ainutlaatuinen persoonansa, jokaisella on niin sanotusti omat juttunsa. Minä en koe olevani vastuussa siitä mitä maailmassa tapahtuu tai siitä millaisissa olosuhteissa ihmiset elävät, mutta voin vastuullisena kansalaisena siitä huolimatta tehdä oman osani. Nykyinen työni on osoitus tästä."

"Kun puhun Tietoisuudesta ja Itsestä, en tarkoita persoonaan samaistunutta minää tai itseä, Saara selitti. Persoonina me kaikki todellakin olemme erilaisia ja saammekin olla. Mutta entä jos tämä persoona onkin vain suunnattoman rajattu käsite siitä mitä me oikeasti olemme. Kun ensimmäisen kerran sain kokemuksen, että ei ole olemassa erillistä itseä tai sielua, alkoi minun elämäni muuttua hyvin radikaalisesti. Ei ulkoisesti, mutta kokemukseni kaikesta muuttui. Ehkä konkreettisimmin tätä kuvaisi mielikuva itsestäni sateenkaarella, josta käsin ikään kuin tarkkailen Saara-nimisen henkilön toimintaa. Tämä sateenkaarella istuva on Itse, mutta samalla kun sen on minun Itseni, on se myös kaikkien muiden Itse. Sateenkaari ja sieltä maailmaa katseleva Itse on vertauskuva Tietoisuudelle, joka tiedostaa kaiken. Aina kun sanot ”minä olen”, viittaat tiedostamatta tähän korkeampaan Itseen. Mutta kuvittelemme kehon ja mielen muodostavan ”minän”, koska olemme ehdollistuneet ja samaistuneet erillisiksi yksilöiksi. Erilliseksi persoonaani samaistuessani olen kuin elokuvahahmo, joka jo ohjatusta elokuvasta käsin ei voi muuttaa mitään. Kun kyseenalaistan ehdollistumiseni kehoksi ja mieleksi, herään unenkaltaisesta tilasta ja ymmärränkin todellisen olemukseni olevan Tietoisuus. Tietoisuutta kutsutaan myös Lähteeksi, joka on yhtä aikaa sekä kaikki että ”ei mitään”. Ei mitään viittaa puhtaaseen Tietoisuuteen vailla objektia, kun kaikki puolestaan avaa tiedon, että kaikki on lähtöisin Tietoisuudesta ja sen halusta ja olemuksesta ilmentää ja kokea Itsensä. Kun havahdun persoonani sitoutuneesta ja rajoittuneesta todellisuudesta, avaudun Tietoisuuden rajattomille mahdollisuuksille. Silloin en enää näe itseäni uhrina ja voin vapautua persoonaani sitoutuneen minäni uskomuksista ja kokemuksista."

Saaran paljastukset saivat Reetan mietteliääksi.

"Minä en siis olekaan se minä, joka ajattelen olevani, Reetta totesi ihmetellen. Mikä tai mitä minä sitten oikeastaan olen?"

"Nyt kysyit oleellisen kysymyksen, Saara riemastui. Kuka minä olen on kysymys, jota mystikot ovat kautta aikojen kysyneet itseltään, kun he ovat pohtineet maailmankaikkeuden ja ihmisen perusolemusta. Avain kysymykseen on tiedostaa, kuka tai mikä on se joka tiedostaa kaiken – tiedostaa sen mitä tässä juuri nyt tapahtuu, tiedostaa näkemänsä ja kokemansa. Eikä tämä ole ollenkaan niin vaikeaa. Asian voi oivaltaa tässä ja nyt, ilman vuosikausien opiskelua, meditaatiota tai terapiaa. Asia on oikeastaan niin yksinkertainen, että monimutkainen ja ehdollistunut mieli ei kykene sitä näkemään. Ajattelepa Reetta itseäsi eri ikäkausina. Oletko huomannut, että vaikka vanhenet, niin jollain merkillisellä tavalla koet kuitenkin aina olevasi sama. Tai jos tapaat pitkästä aikaa entisiä koulukavereitasi, niin koet heti ihanaa tuttuuden tunnetta – huolimatta siitä, että välissä on paljon vuosia ja että moni on saattanut muuttua fyysiseltä olemukseltaan paljonkin. Kyse on iättömästä itsestä, Tietoisuudesta joka tiedostaa Reetan ja kaiken muun. Sinä siis olet Tietoisuus, jolla on hetkellisesti rajoittunut kokemukseen Reetasta. Tai kun mieleesi tulee ajatus, niin kuka tai mikä tiedostaa tämän ajatuksen? Kuvitellessasi olevasi ainoastaan Reetta olet unohtanut todellisen ja ikuisen olemuksesi Olemisena ja Tietäjänä. Kun unohdat Itsesi, vaivut unenkaltaiseen tilaan jossa samaistut unen/elokuvan esittämään hahmoon, sen sijaan että tiedostaisit olevasi unen näkijä!"

Saaran selostus sai Reetan hiljaiseksi. Ajatus tuntui mahdottomalta, mutta Saaran rauhallinen olemus tyynnytti Reetan luontaisen vastuksen halun. Reetta tiedosti, että kaikki mitä soti hänen omaa ajatusmaailmaansa vastaan, herätti hänessä pelkoa. Siksi hän joko vastusti sitä tai ei tahtonut tietää asiasta mitään. Reettaa oli häirinnyt, että Saara oli puhuessaan irtautunut kauaksi Reetan alkuperäisestä ongelmasta, ikään kuin sitä ei olisi olemassakaan. Toisaalta Saara oli heti aluksi sanonut, että ongelma ei ole koskaan se minkä kuvittelemme sen olevan. Saaran lempeän läsnäolon rohkaisemana Reetta uskaltautui päästämään irti oikeassa olemisen tarpeestaan. Yllättäen se tuntuikin tavattoman huojentavalla.

"Viitsitkö vielä avata asiaa, Reetta pyysi. Jokin minussa tietää sinun puhuvan totta, mutta siitä huolimatta minun on vaikea ymmärtää. Minulla on vähän kuusta pudonnut tunne, aivan niin kuin olisin yllättäen hypännyt täysin tuntemattomaan maailmaan. Toisin kuin yleensä, se ei kuitenkaan pelota minua."

"Suljepa hetkeksi silmäsi ja keskity vain kuuntelemiseen, Saara ehdotti. Päästä samalla myös irti ymmärtämisen tarpeesta. Silloin pystyt rentoutumaan, ja ymmärrys avautuu Tietoisuudessa, jonka ajatus Reetasta tuntuu peittävän. Aloitetaan kuitenkin siitä, että yrität ajatella Tietoisuutta."

​Reetta noudatti Saaran neuvoa. Tehtävä oli haastava, sillä kun Reetta yritti ajatella Tietoisuutta, vaipui hän unenomaiseen rauhan tilaan, jossa oli ihana olla. Aikansa yritettyään Reetta luovutti.

"En mitenkään pysty ajattelemaan Tietoisuutta, Reetta tunnusti vähän hämillisenä. Kun yritän ajatella sitä, tunnen putoavani tyhjyyteen."

"Aivan mahtavaa, Saara riemuitsi. Siitä juuri on kyse. Tietoisuus on kaiken ajattelemisen ulottumattomissa, koska Tietoisuus on kaiken Lähde. Mieli ei kykene tavoittamaan Tietoisuutta, koska se itse sijaitsee Tietoisuudessa. Tietoisuus itsessään on vailla objekteja, siksi sitä ei voi ajatella.
Jatketaanpa harjoitustamme vielä seuraavalla vertauskuvalla: Maija nukkuu ja näkee unta, jossa hän kuvittelee olevansa Aino. Aino kävelee Helsingin kaduilla. Unessa kaikki tuntuu hyvin todelliselta. Aino, hänen ajatuksensa, kohtaamansa ihmiset, rakennukset ja tapahtumat ovat toden oloisia. Kun Aino ummistaa silmänsä, katoaa kaikki, mutta kun hän jälleen avaa silmänsä, palautuvat näkymät. Kerropa Reetta, kenen ajatuksia Aino ajattelee ja kenen silmin hän havaitsee ympäristöään."

"No Maijanpa tietenkin, vastasi Reetta hämmentyneenä. Viittaatko vertauskuvallasi siis siihen, että minä olen samaistunut unen näkijän unihahmoon, kuvittelen siis olevani uneksittu hahmo vaikka olenkin unen näkijä."

​"Juuri niin, jatkoi Saara innostuneena. Unen näkijä ei kuitenkaan ole persoonasi, vaan Itsesi eli Tietoisuus, joka suuntautuu ja tiivistyy abstraktiin ajatukseen. Silloin ajatuksesta tulee objekti, johon Tietoisuus hetkeksi samaistuu. Kun tämä toistuu ymmärryksemme ylittävällä nopeudella ja intensiteetillä, samaistuu Tietoisuus ajattelemaansa kohteeseen ja kuvittelee olevansa se – tässä tapauksessa Reetta. Silloin tieto kaiken ykseydestä ja yhteydestä tuntuu katoavan. Kun Tietoisuus samaistuu rajalliseksi yksiköksi, saa se nimen ja muodon, jolle koko muu tietoisuus näyttäytyy itsen ulkopuolisena. Näin syntyy kokemus dualismista, ”minä ja muut” – maailmasta. Sen sijaan että Tietoisuus muistaisi olevansa kaikki, se unohtaa itsensä ja ajattelee olevansa erillinen yksikkö. Näin syntyy erillisyyden kokemus, jossa kaikki vaikuttaa olevan toisistaan erillistä ja riippumatonta. Tämän lisäksi on erillinen kadottanut yhteytensä Lähteeseensä, unohtanut että kaikella näkyvällä on yhteinen näkymätön pohja. Ei siis ole mikään ihme, että yksittäinen ihminen on aina jollakin tavoin pelossaan yrittäen selviytyä elämästä parhain päin."

"​Minulla on tunne niin kuin istuisin koululuokassa ja kuuntelisin uskonnon tunnin luomiskertomusta, Reetta huokaisi. Kertomuksestasi ei puutu enää kuin Jumala, joka karkotti Aatamin ja Eevan paratiisista! Minne sinä olet unohtanut Jumalan?"

​Saara kuuli Reetan kysymyksen sisältämän ironian, mutta ei ollut siitä moksiskaan. Hän oli itse tehnyt vuosikausia työtä tietoisuuteen liittyvien kysymysten kanssa eikä ihmetellyt lainkaan, että Reetta ei tuntunut istuvan samassa kärryssä hänen kanssaan.

"Itse asiassa vertauskuva Jumalasta ja ihmisen karkottamisesta paratiisista kuvaa samaa asiaa, Saara jatkoi tyynesti. "Jumala on Tietoisuus, josta olen kertonut – kaikkea ohjaava Äly, joka ilmentää Itseä kaikessa. Kvanttifyysikot puhuvat nolla-pistekentässä, esoteerisessa kirjallisuudessa käytetään usein nimityksiä Korkeampi Itse tai Todellinen Itse. Nimi on kuitenkin ainoastaan muoto, jolla yritetään ilmentää sellaista jolla ei ole nimeä lainkaan. Tietoisuus on Kaikki-tietävä, omnipotentti ja omnipotenssi samanaikaisesti. On vain Tietoisuus, joka on yhtä kuin Oleminen: Minä Olen. Tämä tunnetaan minä´nä, joka on Onnellisuus, Rakkaus, Rauha, Kauneus ja Ymmärtäminen. Tietoisuus on siis Kaikki, joka hetkellisesti ilmentää itseään tiivistämällä tietoisuuden abstraktiin ajatukseen vailla objektia. Silloin ajatuksesta tulee objekti, joka Tietoisuus hetkellisesti kokee olevansa – Tietoisuus on hetkellisesti unohtanut oman Olemuksensa ja kokee olevansa objekti eli jotakin. Joissakin filosofioissa uskotaan, että tämä on erehdys joka on karkottanut ihmisen paratiisista, erehdys jonka vaikutuksesta paratiisi eli kaiken ykseys on kadotettu. Persoonan samaistuneen ”minän” näkökulmasta näin onkin, mutta kun erillinen itse on oivaltanut Itsensä, tietää olevansa itse etsimänsä, näkee Hän kaiken Tietoisuuden ominaisuutena ja haluna kokea Itsensä. Kaikella näkemällämme on siten näkymätön pohja, jota ilman mitään näkyvää ei olisi olemassa. Joka kerta kun ymmärrän, tiedostan Itseni ja olen Onnellisuus!"

​"Miksi Tietoisuus tai Jumala sitten ilmentää niin paljon kaikkea pahaa", Reetta ihmetteli Saaralle.

"Itse asiassa ajatus ja kokemus pahasta syntyvät ainoastaan silloin, kun Tietoisuus on samaistunut kohteeseensa ja unohtaa Itsensä. Kokemus erillisyydestä synnyttää itseensä samaistuneessa kohteessa pelon, mikä puolestaan johtaa kokonaisen pelon maailman syntyyn. Kuvittelepa mielessäsi televisio ruutu. Ruutu itsessään on tyhjä, mutta kun sille heijastetaan elokuva, kiinnittyy huomio elokuvaan. Elokuvan katsoja samaistuu elokuvan tapahtumiin ja sen hahmoihin ja kokee elokuvahahmojen tunteita. Kun elokuva loppuu, katoaa filmi ruudulta ja katsoja tiedostaa katsoneensa ainoastaan elokuvaa. Televisioruutu ei kuitenkaan muutu tai vahingoitu millään tavalla esitettävän elokuvan vaikutuksesta. Aivan samoin on elämän laita. Tietoisuus pysyy vahingoittumattomana ja muuttumattomana, vaikka se ilmentää itseään miljardein eri muodoin. Kun samaistunut hahmo havahtuu ja alkaa herätä, tiedostaa se olevansa Tietoisuus. Tietoisuus herää unestaan ja unihahmo ymmärtää olevansa itse etsimänsä. Silloin sen kärsimys loppuu. Kun unihahmo ei enää samaistu uneksimakseen hahmoksi, alkaa se nähdä Itsensä kaikessa. Kukaan, joka ymmärtää olevansa Kaikki, ei halua enää tämän jälkeen vahingoittaa ketään toista – koska kaikki on Itseä. Käsitteet Itsen tiedostaminen, Itsen oivaltaminen ja valaistuminen kuvaavat samaa asiaa. Tietoisuus on siten samanaikaisesti Kaikki ja ei mitään: kaikki on lähtöisin Tietoisuudesta ja sen kohdentumisesta. Samanaikaisesti Tietoisuus on täysin koskematon ”ei mitään”, mikään ei voi vahingoittaa sitä."

Reeta oli alkanut voida pahoin Saaraa kuunnellessaan. Vaikka Saara oli kehottanut häntä rentoutumaan ja päästämään irti halusta ymmärtää, ei Reetta kyennyt siihen. Omaa olemista eräänlaisena uni- tai elokuvahahmona oli vaikea hyväksyä. Koko todellisuuskuvan äkillinen murskautuminen oli Reetalle liikaa. Pahoinvointisuudesta huolimatta Reetta tunsi olonsa kuitenkin paremmaksi kuin Saaran luokse tullessaan. Väärinkohdelluksi tulemisen uskomus näytti saaneen lisävaloa ja Reetan sydän oli keventynyt, vaikka alkuperäinen ongelma ei vielä ollutkaan ratkennut. Saara vaistosi Reetan väsymyksen. Myös Saara itse oli pyörällä päästään. Asioiden lausuminen ja jakaminen toisen ihmisen kanssa oli hänelle aina syvällinen kokemus, joka vaati lepoa laskeutuakseen ja sulautuakseen sitten lähteeseensä.

"Mitäpä jos tapaamisemme olisi tällä erää tässä, Saara ehdotti. Taidamme molemmat olla uupuneita ja tarvitsemme vähän aikaa esille tulleiden asioiden sulattamiseen. Minulta on kulunut vuosia oivaltaa, että taivaan luomisella maan päälle ei suinkaan tarkoita erillisen paratiisimaisen tilan luomista maailmaan, vaan oman tietoisuuden avautumista sille mitä jo olemme. Kun kerran olen oivaltanut olevani itse etsimäni, Tietoisuus joka ilmentää itseään Saarana ja miljardeina muina muotoina, en voi enää uudestaan kadottaa Itseäni ja unohtaa alkuperääni. Silloin kokemukseni Saarana muuttuu automaattisesti ilman että minun täytyy tehdä mitään. Samoin uskomukseni epäoikeudenmukaisuudesta ja väärästä kohtelusta muuttuvat, jolloin kokemukseni ulkopuolestakin vaihtuu vähän kerralla kaiken yhteyden kokemukseksi. Epäoikeudenmukaisuus ja väärin kohdelluksi tuleminen ovat niin voimakkaita kokemuksia ja tuntemuksia, että tallentuvat alitajuntaan kaunana niin kuviteltua aiheuttajaa kohtaan. Jotta kaunasta voi vapautua, on välttämätöntä kysyä itseltä kysymystä ”kuka minä olen”. Kun kysymys on löytänyt vastauksen, liukenee se tietoisuuteen ja silloin tapahtuu ihme: kysyjä oivaltaa olevansa Tietoisuus.   Tietoisuudesta käsin tarkkailtuna näyttäytyvät epäoikeudenmukaisuus ja väärä kohtelu uudessa valossa – ja silloin niistä on mahdollista vapautua."

​Saara ja Reetta olivat iloisia uudelleen avautuneesta yhteydestä, olivathan he lapsina olleet täysin erottamattomat. Onnellisina mutta väsyneinä he päättivät tavata viikon päästä uudestaan.

Jatkuu seuraavassa Tuulahduksessa…

Talvi eteni kevääseen, ja tuli Harrin ja Tomin uintikilpailujen aika. Mitalit jäivät saavuttamatta, ja sisimmässään Harri oli pettynyt suorituksiinsa. Pettymys ei näkynyt ulospäin, sillä Harri oli mestari pitämään yllä tyytyväisyyden ja maailman miehen profiilia. Uusi päivä ja uusi yritys oli Harrin motto. Kilpailujen jälkeen Harrin ajatukset alkoivat välittömästi askarrella uusissa suunnitelmissa; päämatkan vaihtaminen ja vain yhteen uintilajiin keskittyminen saattaisi tuoda parempia tuloksia. Kohta kilpailujen jälkeen Harri huomasi kuitenkin, että hänen mielenkiintonsa uintia kohtaan alkoi hiipua. Huono menestys oli vienyt pohjan hänen unelmaltaan, ja jatkuva harjoittelu alkoi turhauttaa. 

​Samalla tapahtui muutakin. Myös jatkuva työnteko ja uuden suunnittelu alkoi kyllästyttää Harria. Oli vaikea ymmärtää mistä oli kyse, olihan työ ja siinä menestyminen ollut Harrille kaikki kaikessa – jopa tärkeämpi kuin perhe, vaikka hän ei sitä kotona ääneen sanotkaan! Kotonakin tuntuivat asiat muuttuneen, Harrin tuntema Leena oli alkanut muuttua. Eräänä yhteisenä iltahetkenä Leena paljasti, että oli liittynyt henkiseen ryhmään, jonka opetteli anteeksiantoa. Ensin Harri oli vähän pelästynyt ja vaatinut Leenaa kertomaan, oliko heidän välillään jotakin anteeksiannettavaa, jotain mistä Harri ei tiennyt. Leenan avattua asiaa Harri rauhoittui, mutta tuon illan keskustelun jälkeen mikään ei tuntunut enää entiseltä. Vanhoja muistoja rakennusuran alkuvaiheilta oli alkanut nousta Harrin mieleen – asioita joiden hän ei toivonut tulevan päivän valoon. Harri yhdisti muuttuneen tilanteen Leenan, salaa mielessään Harri torjui Leenan uuden harrastuksen. Ja samalla hän kuitenkin tunsi, että esiin nousevista kiusallisista muistoista huolimatta hän tunsi syvempää rauhaa kuin aiemmin. Tuntui kuin ikuisen oravanpyörän vauhti olisi alkanut hidastua ja sen myötä Harri alkoi katsoa elämäänsä toisenlaisesta näkökulmasta. Hän alkoi myös ihmetellä jatkuvaa menestymisensä halua. Yrittäjänä hän oli jo koonnut sellaisen omaisuuden, että toimeentulo oli taattu vaikka työn teko loppuisi kokonaan. Halu uida aina vain nopeammin ja paremmin alkoi sekin tuntua vähän oudolta. 

Sitten tapahtui jotakin täysin odottamatonta. Harrin suurin asiakas teki konkurssin ja Harrin yritykselle jäi suuri joukko saatavia. Harrin oli pakko irtisanoa puolet henkilökunnasta, uusia asiakkaita kun oli vaikea löytää tarpeeksi nopeasti korvaamaan menetettyä liikevaihtoa. Harri oli koko ikänsä pelannut varman päälle ja hänellä oli aina lukuisia varasuunnitelmia. ”Itkemään ei kannata jäädä, maailma on avoin ja täynnä mahdollisuuksia”, olivat hokemia joita Harri viesti henkilökunnallekin. Atomi Oy:n konkurssin varalle Harrilla ei kuitenkaan ollut suunnitelmaa. Se oli ollut Harrin yrityksen ensimmäinen ja varsin menestyksekäs asiakas eikä mikään ollut viitannut näin suuriin vaikeuksiin. Ongelmia kohdatessaan Harri löysi yleensä nopeasti uuden vaihteen, mutta tällä kertaa hän lamaantui täydellisesti: mikään ei tuntunut enää miltään. Harri olisi mieluiten vain nukkunut, hän jopa toivoi että seuraavan aamuna ei tarvitsisi herätä enää lainkaan. Leena teki parhaansa piristääkseen Harria, mutta mikään ei jaksanut innostaa Harria. Koko elämä tuntui olevan täysin hukassa. Harrista tuntui, että hän oli hetkessä menettänyt kaiken rakentamansa. Hänellä ei ollut enää unelmia, kaikki rakennettu tuntui hajoavan kuin korttipakka. Harria ei lohduttanut, että hän itse oli taloudellisesti ”kuivilla”. 

​Vaikka yritys olisi kaivannut johtajaansa nyt kipeämmin kuin koskaan, ei Harri kyennyt tarttumaan haasteeseen. Yksi yrityksen vanhimpia työntekijöitä näki tilanteen ja otti Harrin suostumuksella johdon käsiinsä. Lääkäri kehotti Harria lepäämään; parin vuosikymmenen uurastus ja pitämättömät lomat vaativat veronsa ja nyt oli aika irrottaa hetkeksi ote. Harri tarrautui hädissään lapsiinsa. Lasten kouluun ja harrastuksiin viemiset tarjosivat hänelle oljen korren nousta sängyn pohjalta. Harri ei kuitenkaan osannut iloita edes mahdollisuudesta olla lasten kanssa, hänen sisimmässään ammotti tyhjyys jota mikään ei tuntunut täyttävän. 

Harri oli jättäytynyt pois myös uimaseuratoiminnasta eikä halunnut vastata Tomin puheluihin. Hän ei yksinkertaisesti vain jaksanut selitellä mitään. Iltaisin Harri katseli tylsistyneenä televisiota ja nukahti usein sen äärelle. Eräänä iltana puhelin alkoi soida tauotta. Ensin Harri ei vaivautunut vastaamaan, mutta kun puhelin soi sinnikkäästi aina vain uudelleen, heräsi hänen uteliaisuutensa. Numero oli tuntemattomasta lähteestä ja aikansa kuluksi Harri päätti vastata.
​

• No vihdoin, sanoi ääni langan toisesta päästä. Olen koittanut tavoittaa sinua, haluaisin tavata sinut.

Harri tunnisti puhelimesta uintivalmentajansa Göranin äänen. Harri tunsi halua sulkea puhelimen, mutta hetken epäröityään hän kuitenkin muutti mielensä.

• Minä en nyt vain ole ollut sellaisessa moodissa, että haluaisin tavata ketään, Harri selitti. Eikä minulla ole aikomustakaan aloittaa uintitreenejä, hän jatkoi.
• Harri, minä en halua pakottaa sinua yhtään mihinkään. Haluan ainoastaan tavata sinut. Olen tuntenut sinut nuoresta pojasta lähtien, ja tunnen, että kaikki ei ole kunnossa. Ja tiedän myös, että usein auttaa kun on joku jonka kanssa keskustella, joku joka kuuntelee.

Göranin sanat herättivät Harrissa jotakin, mistä hän ei ollut lainkaan tietoinen. Göranin välittäminen ja halu kuunnella häntä nostatti palan Harrin kurkkuun. Jotain syvälle kätkettyä alkoi nousta pintaan. Harrin kontrolli petti ja hän alkoi itkeä puhelimessa. Göran antoi Harrin itkeä kaikessa rauhassa. Puhelimessa ei montaa sanaa vaihdettu, mutta sen päätyttyä oli syntynyt sopimus kahden keskeisestä tapaamisesta. Harri oli aina pitänyt Göranista ja arvostanut häntä. Göran oli vähäsanainen, mutta Harrista tuntui että Göranin vähäpuheisuuden takana asui sellainen syvä viisaus, jota ei oikein sanoiksi pystynyt pukemaan.

Harri ja Göran istuivat hiljaa cappuccinojensa ääressä. Hälinä keskustan kahvilassa tuntui oudolta ja Harria nolotti edellisen illan itkun purkauksensa. Göran vaikutti kuitenkin aivan tavalliselta, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

• En oikein tiedä mikä minulle eilen illalla tuli, Harri avasi keskustelun. Jokin sinun äänessäsi tuntui sulattavan möykyn rinnassani ja nyt on jo paljon helpompi olla. Minusta ei viime aikoina ole ollut oikein mihinkään. En jaksa innostua mistään enkä oikein haluaisi tavata ketään ihmisiäkään. Tämä kaikki alkoi viimekeväisten uintikilpailujen jälkeen, samoihin aikoihin menetin myös ison asiakkaani ja jouduin irtisanomaan henkilöstöä. Tuntui kuin koko elämältäni olisi pudonnut pohja pois.
• Sinä Harri olet samaistunut tekijään ja onnistujaan itsessäsi, kuvittelet olevasi sama kuin menestyksesi tai siitä luomasi julkinen kuva, Göran totesi rauhallisesti. Nuorena halusit olla menestyvä uimari, nyt liikemies ja onnellisen perheen isä.
  
• Mutta sehän on kaikki mitä minulla on! Enhän minä itsessäni ole mitään, kukaan ei ole, mutta saavutusteni kautta olen tullut joksikin. Kun yritykseni kärsi suuren menetyksen ja kun en kyennyt enää palaamaan kilpauintiin, hävisi minusta jotakin olennaista. En ole enää sama joka olin enkä tiedä onko minulla enää voimia sitä saavuttaakaan, Harri tunnusti ääni väristen. En oikein tiedä, miten selviän taas yritykseni kanssa ja saavuttaisin takaisin entisen menestykseni. Vaikka elämäni on edelleen taloudellisesti kunnossa, pelkään tulevaisuutta ja siitä selviytymistä – ikään kuin jossakin kuitenkin vaanisi ojan pohja johon lopulta päädyn. Suurimman asiakkaani tehtyä konkurssin alkoi kaikki tuntua jotenkin tyhjältä. Ihan niin kuin olisin koko elämäni tekemällä ja suorittamalla paennut tätä tyhjyyttä, tunnetta että en oikeasti ole mitään.
• Ethän sinä olekaan, Göran vastasi tyynen rauhallisesti.

Göranin sanat olivat kuin veitsen sivallus Harrin sydämeen. Ensin Harri suuttui, mutta suuttumuksen tunteen mentyä ohi hän tunsi murtuvansa.
​

• Olet ihan oikeassa, Harri sai sanottua Göranille. En minä ole minkään arvoinen, tiedän sen kyllä oikein hyvin. Siksi olenkin koko ikäni halunnut tulla joksikin mitä voisin arvostaa ja mitä toiset arvostaisivat. Jo pikku poikana huomasin, että menestymällä sain isäni huomion ja kiitosta. Tuntuu, kuin yhä edelleenkin olisin se sama pikku poika, joka hakee arvostusta ja rakkautta omalta isältään. Isä on maannut jo monta vuotta haudassa, mutta yhä edelleen teen asioita, joita uskon isäni arvostaneen. Muistan kuin eilisen päivän kun isä vei minut ensimmäisen kerran uintiharjoituksiin. ”Pojasta polvi paranee – sinä Harri tulet kykenemään siihen mihin minun taitoni eivät riittäneet”, olivat isäni eväät minulle. Kun perustin oman yrityksen, oli isäni haljeta ylpeydestä. Yritystoimintaan sain suunnattua kunnianhimoani kilpauinnin jälkeen. Kun suurin asiakkaani nyt teki konkurssin, tiedostin jälkeenpäin ensimmäisen ajatukseeni olleen, että onneksi isä ei ole tätä näkemässä. Tuntui kuin asiakkaan konkurssin myötä sekä oma että yritykseni arvo olisi hävinnyt samanaikaisesti. Meistä tuli paljon pienempiä kuin mitä haluaisimme olla.

​Harri jäi maistelemaan sanojaan. Vasta ääneen puhuessaan hän ymmärsi, kuinka paljon hän oli kaivannut ja kaipasi edelleen isänsä rakkautta ja arvostusta. Tuntui, että kaikki muu oli ollut korviketta sille. Ja kun hän ei ollut saavuttanut menestystä uintiurallaan ja koki suuren menetyksen yrityksensä liiketoiminnassa, oli kuin hän olisi ikuisiksi ajoiksi menettänyt mahdollisuutensa ansaita isänsä rakkaus.

Kyyneleet alkoivat valua pitkin Harrin poskipäitä. Kun möykky sydämessä oli löytänyt oven ulos, ei kyyneleillä eikä surulla tuntunut olevan loppua. Ajan ja paikan taju katosi Harrin mielestä kokonaan. Loputon yrittäminen ja pelko epäonnistumisesta saivat nyt muodon ja mahdollisuuden purkautua. Harri ei jaksanut välittää ympärillään olevista ihmisistä, millään ulkoisella ei tuntunut enää olevan merkitystä. 

• Minusta tuntuu, että en oikeasti ole edes ansainnut kenenkään rakkautta, Harri tunnusti. En myöskään tiedä, rakastaako vaimoni Leenakaan minua oikeasti, ehkäpä hän vain hakenut menestyjää rinnalleen. Olen oikeastaan yllättynyt, että Leena ei jättänyt minua nyt kun minusta on tullut tällainen surkimus, epäonnistuja joka ei kehtaa kohdata peilissä omia kasvojaan. Enkä taida itsekään osata rakastaa, olen ehdollistanut rakastamisen niin voimakkaasti ulkoisiin rakkauden merkkeihin, joita minulle ovat olleet jonakin oleminen ja joksikin tulemien. Ilman liiketoimintaani olisin ollut täysi nolla enkä olisi ansainnut Leenaa vaimokseni.
• Kurkistapa Harri sydämeesi ja kerro minulle rehellisesti, onko menestyminen tuonut sinulle etsimääsi onnea, arvostatko itseäsi?

​
Harri jäi mietteliääksi. Tuntui itsestään selvältä, että menestyminen liiketoiminnassa oli kohottanut hänen itsetuntoaan. Göranin kysymys aiheutti kuitenkin samassa myös piston Harrin sydämessä. Harri tiedosti, että menestyjä oli ainoastaan kuva hänen mielessään, kuva jota hän kaikin keinoin halusi pitää yllä. 

Harri huokaisi syvään ja empi. Hänellä oli sydämessään asioita, joista hän oli vähemmän ylpeä. Asioita, joiden hän ei haluaisi koskaan paljastuvan. Göranin hiljaisen hyväksyvä olemus sai Harrin kuitenkin jatkamaan.
​

• Itse asiassa en arvosta, Harri tunnusti. Olen kokenut, että minulla on oikeus ja velvollisuus suoriutua asioista ja turvata saavutukseni keinoilla millä hyvänsä. Olen laatinut itselleni omat säännöt, eräänlaisen oikeusjärjestelmän, jonka mukaan olen toiminut. En aina ole noudattanut kaikkia lainsäädännön normeja, koska ne olisivat saattaneet estää minua menestymästä. Ja varsinkin urani alkuvaiheessa etsin usein tarjouksissa nimetyille materiaaleille huokeampia vaihtoehtoja, jotka minun mielestäni ajoivat saman asian. Olen myös keinotellut erilaisten maksujen kanssa. Edelleenkin tunnen jostakin kumman syystä, että minulla on ollut oikeus tehdä niin, mutta samalla huomaan että en koskaan ole ollut hetkeä kauempaa tyytyväinen. Mitä enemmän saavutan, sitä tyhjemmältä minusta oikeastaan tuntuu. Ja siksi varmaankin etsin koko ajan jotakin uutta ja parempaa, joka toisi minulle etsimäni.
  

Harri yllättyi, kun huomasi vapisevansa tunnustuksensa jälkeen. Hän tiennytkään, kuinka paljon voimia asioiden salailu oli vienyt. Jos valheellisuuteni ja turhamaisuuteni paljastuvat, tuhoutuu kaikki mitä olen saavuttanut ja rakentanut, oli ollut Harrin uskomus. Lisäksi hän oli ollut varma, että kukaan ei enää välittäisi hänestä sen jälkeen, kun hänen luoma omakuva olisi osoittautunut epäaidoksi. Göran ei kuitenkaan ollut liikahtanutkaan paikaltaan vaan katsoi odottavin silmin Harria. Vapinan rauhoituttua sai Harri jatkettua:

• Oikeasti minä häpeän itseäni, omaa alhaisuuttani, turhamaisuuttani, tyhjyyttä itsessäni, joka saa minut hakemaan menestystä monin mahdollisin keinoin. En myöskään osaa arvostaa itseäni, koska tunnen oman alhaisuuteni. Aikoinaan sain väärennytä jopa uintiaikojani, jotta pääsin huipulle pyrkivien valmennusryhmään. Silloin se tuntui minusta täysin oikealta, olin mielestäni ansainnut sen. Mutta nyt jälkikäteen katsottuna oli se tietenkin tyhjää, pyrkimystäni samaistua kilpauimariksi ja voiton janoani, haluani olla ja tulla joksikin erityiseksi. Muistan kuinka erääseen uimakilpailuun hankin jopa astma-piipun, jotta saisin laajemmat keuhkot ja pystyisi uimaan pidempiä matkoja ilman välihengityksiä. Halusin niin kovasti tulla sankariksi. 
• Kun keväällä osallistuin seniori-kisoihin, en ensin lainkaan ymmärtänyt reaktiona. Epäonnistuttuani päämatkoillani meni minulta puhti pois kaikista muistakin lähdöistä. En tuntunut saavan itsestäni mitään irti, aivan kuin olisin tahallani sabotoinut itseäni. Huomasin häpeäväni itseäni, sitä että en kyennytkään olemaan sitä mitä halusin olla. Olin ajatellut, että tarpeeksi tahtoessani voisin onnistua missä vain, mutta nyt jouduin huomaamaan että se ei ollut totta. Olen toki onnistunut monessa, mutta tämän häpeän esille nousu sai minut kokemaan jotain jolle minun on vaikea löytää sanoja – aivan niin kuin minulla olisi ollut näkymätön leima otsassani joka nyt tuli näkyviin. Uintikisan jälkeen aloin myös pelätä, että voisin epäonnistua kaikessa muussakin. Ja sitten ei kulunutkaan kuin hetki, kun jouduin irtisanomaan puolet henkilökuntaa asiakkaani konkurssin takia.

Harrin kasvot alkoivat nykiä uudemman kerran, tuntui kuin koko elämä olisi kääntynyt päälaelleen. 

• Mitä ihmettä tämä kaikki oikein tarkoittaa, Harri sai kysyttyä Göranilta. Olenko minä todellakin tällainen tyhjä tynnyri, joka yrittää tehdä itsestään vaikutelman täytenä tynnyrinä. Ja mitenhän Leena suhtautuu kun kerron hänelle, että en ole olekaan se miltä näytän ja että oman nahkani pelastaakseni en ole läheskään aina ole puhunut totta. 

Ajatus Leenan menettämisestä sai Harrin vapisemaan. Ajatusten kohdistuttua Leenaan nousi Harrin kasvoille häpeän puna. Vehkeily naisten kanssa, pettämiset ja niiden kieltämiset, eivät kuuluneet enää hänen nykyiseen elämäänsä, mutta kuin taikaiskusta nousivat nämäkin kauan sitten haudatut muistot esiin piilostaan.
​

• Oi kauhea mikä kelmi minä olen ollut! Ja kuitenkin ainoa mitä oikeasti olen hakenut, on rakkaus, Harri parahti! Kaikki tekemiseni, suorittaminen ja vehkeily ovat perustuneet toiveeseen, että jonain päivänä olisin rakastettu, sai Harri sanottua; että joku oikeasti rakastaisi minua ja että osaisin itse rakastaa. Edes omia lapsiani en ole osannut rakastaa aidosti, hekin ovat olleet minulle jonkinlainen menestyksen kuva, täyttäneet ajatukseni onnellisesta ja täydellisestä perheestä.

Harri ja Göran vaikenivat. Avautuminen oli vienyt Harrin voimat, salaisuuksien paljastuttua tuntui jäljellä olevan vain tyhjyys.

Göran katkaisi hiljaisuuden.
​

• Kun aiemmin sanoin että sinä et ole mitään, en tarkoittanut sitä siinä mielessä kuin ehkä kuvittelet. Ehkäpä muistat vielä, miten lapsuudessasi ohjasin teitä leikin avulla oppimaan uintitekniikkaa ja uimaan kilpaa. Kilpailu oli teille yhteistä leikkiä, jossa vanhat leikit unohtuivat uusien alkaessa. Iän mukana leikki alkoi muuttua monille teistä kuitenkin työksi, joka toi menestymisen painetta ja raskautta.  Enää ei ollut kyse yhteisestä hauskasta vaan yksilöiden välisestä kilpailusta, jossa haluttiin kohota toisten yläpuolelle – tulla paremmaksi kuin muut ja ansaita sen kautta kultaa ja kunniaa. Rakentamasi roolihahmo ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin uskomuksista ja kuvitelmista syntynyt hahmo, johon sinä olet samaistunut. Olet ehdollistunut uskomukseen, että ollaksesi arvokas ja rakastettu sinun täytyy ansaita ne onnistumalla asioissa, joita ryhdyt tekemään. Tämä uskomus on ohjannut elämääsi. Lisäksi on vielä jotakin muutakin, jonka haluan sinulle kertoa.

​Göranin äänen sävyssä tapahtunut muutos pelästytti Harrin. Harri ei muistanut tehneensä vilppiä Göranin suhteen, mutta Göranin sanat saivat Harrin siitä huolimatta kokemaan syylliseksi.

• Älä pelästy, Göran sanoi Harrin ilmeen nähdessään. Kerron sinulle nyt jotakin joka tulee helpottamaan elämääsi. Kuten tiedät, olin hyvä ystävä isäsi kanssa. Ollessasi pieni, oli isäsi sinun laillasi yrittäjä. Isäsi teki kuitenkin konkurssin, josta hän ei halunnut teidän lasten tietävän mitään. Isäsi koki konkurssin niin suurena häpeänä, että hän hautasi sen syvälle mielensä kellariin ja toivoi, ettei se koskaan tulisi esille. Minä ja äitisi olimme isäsi lähipiirissä ainoat, jotka tiesivät asiasta. Isäsi masentui konkurssista niin, että hänestä tuli työkyvytön pariksi vuodeksi. Tilanne naamioitiin sairaudeksi. Vaikka isäsi koteloitui häpeäänsä, päästi hän kuitenkin minut lähelleen. Ja siten pystyin auttamaan ja ohjaamaan hänet tuttavani luokse, joka oli suuren yrityksen toimitusjohtaja. Isäsi sai sieltä työpaikan, jossa hän olikin kuolemaansa asti. 
• Mitään tällaista en kyllä osannut odottaa, Harri huokaisi raskaasti. Mutta kertomasi auttaa minua ymmärtämään sen raskaan ilmapiirin, jonka tunsin kotonamme vallitsevan. Minulla on muistikuvia isästä mukavana ja leikkivänä miehenä, mutta jossain vaiheessa kaikki tuntui muuttuvan. Isä ja äiti alkoivat kuiskailla keskenään ja ajoivat meidät lapset usein omiin leikkeihimme, emme saaneet häiritä isää.  Isästä tuli ajan mittaan myös ankara ja hän tuomitsi meitä lapsia asioista, joista emme hänen mielestään suoriutuneet riittävän hyvin. Olen kiitollinen, että jaoit tämän – totuus todellakin vapauttaa!
• Huomaatko Harri kuinka puhumattomat asiat vaikuttavat, Göran jatkoi. Vaikka et ole tiennyt asiasta, on isäsi kokema häpeä tiedostamatta vaikuttanut elämääsi. Teitä lapsia tuomitessaan isäsi tuomitsi itseään, hän ei kyennyt antamaan epäonnistumistaan itselle anteeksi. Kun sinun asiakkaasi puolestaan teki konkurssin, avasi se oven häpeälle jota olet tiedostamatta kantanut isäsi konkurssista alkaen. Sinussa reagoi mennyt kokemus, jolle sinulle ei ollut edes sanoja – eihän konkurssista ja sen aiheuttamasta häpeästä puhuttu sinulle koskaan. Ja kun et taannoin menestynyt toivomallasi tavalla uimakilpailuissa, reagoit menneisiin kokemuksiisi: epäonnistumisen tuottamiin pettymyksiin. Vaikka aikuisuinnin oli tarkoitus olla sinulle rentouttava vastapainoa työlle, ei se voinut olla sitä, koska menneet kokemukset ja epäonnistumiset ohjasivat toimintaasi. Asiakkaasi konkurssi on näin katsottuna sinulle suuri lahja, samoin kuin epäonninen uintisi, koska niiden avulla olet tullut tietoiseksi sinua ohjanneista vaikutteista: pelostasi epäonnistua, jota olet paennut jatkuvalla saavuttamisella.  Voit vapautua vain sellaisesta mistä olet tietoinen. Niin kauan kuin asiat ovat tiedostamattomia, ne myös ohjaavat elämääsi ilman että tiedostat sitä.                                                                                     
  
• Onnistumiset puolestaan ovat pitäneet häpeäsi piilossa. Konkurssikin on vertauskuva häpeälle, arvottomuudelle, jota sinä yhtä lailla kuin me kaikki kannamme itsessämme tavalla tai toisella. Sinä et ole isäsi ja hänen häpeänsä, mutta kannat sitä samaa vähän erilaisessa muodossa. Kollektiivisen häpeän juuret ulottuvat syvälle ja juontavat uskomukseen, jota kristinusko kutsuu synniksi. Synti puolestaan on ilmaisu ajatukselle, että olisimme rikkoneet luojaamme vastaan ja ansaitsimme tulla tuomituksi; olemme siis arvottomia, ja kun pyrimme ansaitsemaan arvoa, kannamme siitä häpeää sisimmissämme – koska arvottomina emme ole ansainnet sitä. Koko kehollinen maailma on itse asiassa vertauskuva tälle uskomuspohjalle. En halua mennä näin asioihin kuitenkaan syvemmälle – riittää että oivallat kuinka menneet kokemukset ohjaavat elämääsi ja projisoituvat peloksi selvitä tulevaisuudesta. Kaikki muu aukeaa sinulle kun olet valmis siihen.
  
• Olen aina inhonnut ja ihmetellyt sanaa synti, Harri paljasti Göranille. En ole ymmärtänyt, mikä meistä ihmisistä tekisi niin kauhean syntisiä. Puhuessasi kuitenkin tunsin, että jotain liikahti sydämessäni. Minulle tuli kummallinen mielikuva, että jossain mieleni kätköissä tunnen itseni kuitenkin jotenkin salaperäisellä tavalla syntiseksi. Ehkäpä kokemani näkymätön leima otsassani on juuri tätä syntisyyttä. Olen pelännyt tämän leiman paljastumista niin paljon, että minusta on ollut pienempi synti tehdä pientä vilppiä ja keksiä valkoisia valheita, kuin tuoda tätä leimaa näkyväksi.

Suurin osa ihmisistä on niin samaistunut omaan kehoonsa ja sen rajaamaan persoonaan, että on vaikea mieltää itseä joksikin muuksi kuin kehoksi.  Ajatus omasta itsenäisestä ”minästä” on kuitenkin sama kuin kuvitelma auringon säteestä, joka olisi erkaantunut lähteestään auringosta ja olisi olemassa ilman aurinkoa. Kun ymmärrät tämän, oivallat myös että sinä et ole erillinen vaan yhtä lähteesi kanssa. Kun kehosi kerran kuolee, et sinä lakkaa olemasta. Todellisuudessa et ole koskaan eronnut lähteestäsi, mutta kollektiivinen uskomus itsenäistä ”minästä” luo sinulle havainnon ja kokemuksen erillisyydestä; erillisyydestä, jonka ainaisia matkakumppaneita ovat huoli tulevaisuudesta! Kun ymmärrät tämän, voit rentoutua ja päästää irti epätoivoisesta urakastasi. Ajattelepa, kuinka paljon energiaa olet käyttänyt tullaksesi joksikin, joka ansaitsisi auringon tai valtameren. Ja nyt huomaat, että se on ollut aivan turhaa koska sinä itse olet jo se mitä olet koko ikäsi etsinyt!

• Onko miehen ja naisen välinen rakkauskin sitten ainoastaan illuusio, Harri kysyi vähän nolostuneena.

Ei ollut aivan helppoa niellä ajatusta, että hän oli tehnyt kaiken aivan turhan takia. Samalla se kyllä tuntui äärimmäisen helpottavalta. Ajatus, että voisi lakata suorittamasta ja pyrkimästä johonkin tuntui suorastaa paratiisimaiselta unelmalta.
​

• Etsimme toisesta ihmisestä aina jotakin, joka voisi täyttää aukon itsessämme. Rakastumisen alkuvaiheessa tämä yleensä toimiikin. Mutta sitten tulee arki ja havainto, että toinen ei enää täytäkään toiveitamme. Silloin näyttämölle pääsee viha. Oikea rakkaus ei voi kuitenkaan vihata ja rakastaa samanaikaisesti. Se on mahdotonta, koska silloin rakkaus ei oli rakkautta - sillä ei ole vastakohtaa. Toinen läheinen ihminen voi kuitenkin toimia kanssakulkijana ja peilinä itsellesi, koska hänen kauttaan tulet tietoiseksi omista ajatuksistasi. Se, mitä on omassa tiedostamattomassa mielessäsi, projisoituu toiseen ihmiseen, ja siten voit nousta tietämättömyyden unesta tietoisuuteen. Kerroit vaimosi Leenan liittyneen ryhmään, joka harjoittaa anteeksiantoa. Tämä anteeksianto on juuri sitä, että tiedostaa oman mielensä ehdollistuneet ajatukset ja uskomukset ja luovuttaa ne pois – todelliselle Itsellesi eli sille Rakkaudelle, jonka persoonaan samaistunut ”minäsi” peittää. Kun et usko enää siihen kuvaan jonka peili sinulle osoittaa, alat nähdä peilin toiselle puolelle, persoonattomaan ja sukupuolettomaan rakkauteen.
• En mitenkään pysty näkemään Leenaa persoonattomana ja sukupuolettomana, Harri vastusteli. Ilman Leenaa olisin todellakin tuuliajolla ja minun olisi vielä entistäkin vaikeampi nähdä itseni rakkautena. Jotenkin tuntuu, että se vasta narsismia olisikin.
• Narsismia on oikeastaan halua omistaa ja tuntea sen kautta omahyväisyyttä. Sinun ei tarvitse luopua Leenasta tai yrityksestäsi, mistään rakastamastasi kohteesta. Mutta luovu ajatuksesta, että sinä yksin omistat ne, koska silloin rajoitat rakkauden vain teidän väliseksi ja suljet muut ulkopuolellenne. Kun et halua omistaa toista ihmistä avaudut pyyteettömälle rakkaudelle, joka laajenee ja kutsuu kaikki piiriinsä. 

Pian tapaamisen jälkeen Harri palasi töihin ja myös vanhan rakkautensa, uinnin pariin. Vaikka mikään ei ollut muuttunut ulkoisesti, oli kaikki kuitenkin jollakin tavalla erilaista kuin aiemmin. Harrin toiminnasta paistoi ilo ja tekemisen riemu, elämä ei tuntunut enää niin totiselta kuin aiemmin ja silti se tuntui intensiivisemmältä. Harri oli pohtinut paljon kehon ja maailman todellisuutta ja keskustellut siitä myös Leenan kanssa. Kukaan ei Harrin mielestä oikein osannut vastata täysin selkeästi hänen kysymyksiinsä; ihmeekseen Harri kuitenkin huomasi, kuinka totta olikaan sananparsi ”kysykää, niin teille vastataan tai koputtakaa, niin teille avataan”. Riitti kun hän kysyi ja jakoi asioita ääneen, silloin jotakin aktivoitui ja hän oivalsi vastauksen itse. Tämä on varmaan niitä ihmeitä joista Göran puhui, Harri arvuutteli. Göran oli puhunut yhteisestä mielestä, joka on joko väärämielinen tai oikeamielinen, riippuen siitä pyrkikö Harri kysyessään ratkomaan asiat itse vai kääntyikö hän sydämensä viisauden puoleen. 

​Kaikkein hämmästyttävintä kuitenkin oli, että kun Harri vähä vähältä päästi irti suorittamisen ja pyrkimisen pakosta eikä enää pelännyt epäonnistumista, tulivat asiat ikään kuin häntä kohti. Kokemukset auttoivat häntä luottamaan siihen, että häntä todellakin autettiin joka hetki – elämästä ei tarvinnut selvitä yksin. Auttajat eivät kuitenkaan olleet hänen ulkopuolellaan niin kuin hän aiemmin oli ajatellut, vaan kaikki oli hänessä itsessä ja ilmaantui elämään mitä erilaisimmissa muodoissa – niin merkilliseltä kuin se tuntuikin.

​Vaikka Harri voi paremmin kuin aikoihin, hämmensivät häntä monet tietoisuuteen esille nousevat asiat. Harri joutui myöntämään, että hän oli koko ikänsä rakentanut itsestä menestyjän ja osaajaan imagoa; Harria joka hän toivoi olevansa ja jota muut arvostaisivat. Hämmästyksekseen hän huomasi projisoineensa omia ajatuksiaan toisiin ihmisiin. Se, mitä hän oli kuvitellut muiden ajattelevan hänestä, olikin sitä, mitä hän itse ajatteli itsestään. Koska firma toimi minimihenkilökunnalla, joutui Harri myös paneutumaan asioihin, joita hän aiemmin oli delegoinut muille. Harria hävetti huomata, että oli monia asioita joita hän ei osannut; töitä joita hän kiireeseen tai muuhun sopivaan verukkeeseen vedoten oli aiemmin jakanut muille.  Omista mielikuvista luopuminen oli haastavaa. Harrista tuntui kuin hänen persoonallisuutensa olisi vähä vähältä luhistunut – eikä se läheskään aina tuntunut kovin miellyttävältä.

Leenan kanssa käydyt keskustelut toivat Harrin elämään kuitenkin uudenlaista syvyyttä. Erään keskustelun jälkeen Harri oivalsi, että hän häpesi aiemmin käyttämiään alhaisia keinoja ja että juuri niissä piili syy siihen, että Harri ei saavuttanut sitä mitä hän niin kipeästi kaipasi. Harri ymmärsi huijanneensa Leenaa selittäessään uintimotivaatiotaan. Mutta ennen kaikkea hän huomasi samalla huijanneensa itseään, ja kun kauan odotettu kilpailupäivä vihdoin oli koittanut, esti Harrin sisin häntä tekemästä parastaan: Harri koki, ettei todellisuudessa ollut ansainnut onnistumisia ja menestystä. Hän tiedosti oman petollisuutensa ja häpeänsä siitä mitä on – ja lohduttomuuden siitä, että ei siten koskaan voisi olla arvokas, ei itselle eikä muille! 

Valkoiset valheet olivat niin automatisoituneita Harrin elämään, että hän huomasi usein vasta jälkeenpäin käyttäneensä kikka-kolmosiksi kutsumiaan konsteja. Yllättäen Harrin keho alkoi reagoida tällaisiin tilanteisiin huuliherpeksen muodossa. Sen ilmestyminen oli Harrille signaali siitä, että oli peiliin katsomisen paikka.

​Myös lähipiiri huomasi Harrissa tapahtuneet muutokset. Leenan ei tarvinnut enää hävetä Harrin etuilua kauppa- tai autojonossa, ja jopa parkkipaikalla Harri oli alkanut antaa ensin tilaa ensi muille – ja huomannut siitä huolimatta myös itse saavansa paikan. Ennen ulkonäöstään tarkkaa huolta pitäneestä Harrista oli tullut myös rennompi; hän hymyili näkemälleen peilikuvalle, vaikka harvennut tukka ja tukevoitunut olemus eivät vastanneetkaan hänen ihanteitaan. Vähä vähältä Harri päästi irti myös tavastaan ”naamioitua”: hän oli ollut mestari sopeutumaan erilaisiin tilanteisiin ja muuttamaan imagoaan niiden mukaiseksi – sellaiseksi joka antoi hänestä juuri oikean vaikutelman. Harrilla oli ollut luontainen kyky ottaa asiakkaidensa kanssa tietäjän ja suoriutujan roolin. ”Fake it and you will make it” oli pätenyt hänen elämän tyyliinsä hyvin. Jopa lääkärissä käydessään Harri oli luonut itsestään menestyvän potilaan roolin – hän halusi näyttää hyvältä ja terveeltä lääkärin silmissä.

​Harri oli yrittänyt noudattaa Göranin kehotusta olla tuomitsematta. ”Tuomitsematta jättäminen on anteeksiantoa, halukkuutta nähdä toinen ihminen kehon rajoitteita syvemmälle, sinne mihin silmät eivät ylety, oli Göran neuvonut. ”Kun lopetat tuomitsemisen, oivallat että me kaikki olemme samassa veneessä, jossa ohjaajana on joko ego tai sisäisen viisaus – siis pelko tai rakkaus. Vaikka keho ei todellisuudessa ole mitään, älä kuitenkaan mitätöi sitä sillä se on kommunikaatiovälineesi maailmassa. Väheksyminen ei johda mihinkään. Koska mielemme on yhteinen, tulkitsee mielesi toisten tuomitsemisen, väheksymisen ja ylipäätään kaiken kielteisen koskevan sinua itseäsi, mikä ennen pitkään johtaa masentumiseen.  Satutat siis aina ennen kaikkea itseäsi. Sen sijaan että ajattelisit että kukaan ei ole mitään, voit mieltää jokaisen olevan kaikki – jolloin mielesi tulkitsee sinunkin olevan Kaikki. Silloin alitajuntasi puhdistuu vanhoista kokemuksista ja painajaisten väistyessä alat herätä onnelliseen uneen: et enää samaistu persoonaasi vaan oivallat olevasi tarkkailija, joka katsoo elokuvaa nimeltä Harri. Harri on tarinan päähenkilö ja muut ovat Harrin valitsemia kanssakulkijoita”. 

Tehtävä ei ollut helppo, mutta arkielämässä tapahtuvat ihmeet innostivat Harria yrittämään - koko elämä oli itse asiassa muuttunut paljon mielenkiintoisemmaksi ja jollakin tavalla myös kauniimmaksi. Harri suorastaan ihmetteli vanhaa minäänsä, joka sulki pois kaikki muut ihmiset hänen mielestään. Etusijalla olivat aina olleet Harri itse ja hänen tavoitteensa. Rohkeus avata sydämensä toiselle ihmiselle oli osoittautunut taianomaiseksi työkaluksi – ventovieraatkin ihmiset alkoivat Harrista vaikuttaa merkillisen tutuilta. Tapahtuneen muutoksen Harri mielsi onnellisempaan uneen heräämiseksi, elämään jossa menneisyyden varjot väistyvät.

​Eräänä päivänä kaupungin keskustan ihmisvilinässä kävellessään Harri tunsi yhtäkkiä laajenevansa. Hän ei ollutkaan enää kehon rajoittama vaan Kaikki. Harri olisi voinut halata kaikkia ihmisiä, he kaikki olivat häntä itseään; ei hänen persoonaansa vaan jotakin paljon suurempaa. Harri oivalsi rakastavansa kaikkia ja kaikkea. Hänestä tuntui, että hän istui suuren ehtymättömän lähteen juurella, josta riitti ammennettavaa kaikille. Ja mitä enemmän hän ammensi, sen auvoisammaksi lähde muuttui – eikä sillä ollut alkua eikä loppua!

Kerttu oli unohtunut nieleskelemään Keijun sanoja. Hän olisi mielellään käskenyt Keijua poistumaan kodistaan, jotta voisi rauhassa omissa oloissaan miettiä kaikkea kuulemaansa. Kerttu kuitenkin tiesi, että Keiju oli hänen sisimpänsä peili, joka kyllä lähtisi pois Keijun niin toivoessa. Kerttu ei kuitenkaan halunnut menettää tilaisuutta nähdä syvemmälle salaiseen mieleen – juuri sitähän hän oli itse asiassa halunnut vaikka nyt vastustikin sitä. Egollisen pelin tiedostettuaan Kerttu nieli ylpeytensä ja halunsa paeta yllättävän haastavaksi ja samalla myös väsyttäväksi muodostunutta keskustelua.

• Mutta meillehän on luvattu, että Rakkaudessa saamme ikuisen elämän, uskaltautui Kerttu sanomaan.

• Persoonaan samaistuneessa maailmassa Rakkauden eli Ykseyden lait ovat kääntyneet päälaelleen, koska maailma on egon eli erillisyyteen uskovan mielen projektio. Maailmassa meitä opetetaan pelkäämään Jumalan eli Alkulähteemme tuomiota ja hylkäämistä, jos paljastumme syyllisiksi. Jumala ei meitä kuitenkaan tuomitse - Hän ei edes tunne koko egollista maailmaa. Kun pelkäät Jumalaa, uskot että itsesi ulkopuolella on hallitsevia ja tuhoavia voimia. Voima, jonka koet olevan ulkopuolellasi ja hylkäävän sinut, on egosta eli erillisyyden uskosta lähtöisin – eikä Jumalasta. Uskomukset pysyvät voimissaan kuitenkin ainoastaan niin kauan kuin annat niille vallan eli uskot niihin.

​

• Eikö tässä maailmassa sitten ole mitään mahdollisuutta olla onnellinen? Minä ainakin tulen onnelliseksi ja iloiseksi, kun kaikki on hyvin. Iloitsen monista asioista maailmassa, ja rakastan kun saan toteuttaa jotakin minulle tärkeää. Tunnen myös tyytyväisyyttä ja iloa, kun onnistun toimimaan rakkaudellisesti ja luomaan harmoniaa ympärilleni.

Puhuessaan harmoniasta ja rakkaudesta Kerttu tunsi piston sydämessään. Hän tunnisti itsessään ikuisen hyvittäjän, joka miellyttämällä koitti vapauttaa itsensä syyllisyydeltä ja välttyä vihatuksi ja hylätyksi tulemista. Tarkemmin asiaa miettiessään Kerttu joutui myöntämään itselle, että kiltti hyvittäjän rooli nostatti hänessä vihaa, joka taisi vain odottaa tilaisuutta päästäkseen purkautumaan. Salaa mielessään Kerttu tiesi odottavansa päivää, jolloin hän saisi hyvitystä kärsimyksilleen - pääsisi esille kertomaan ajatuksistaan ja työnsä tuloksista. Hän uskoi saavansa korvauksen kaikelle tukahdutetulle, mutta ymmärsi Keijun sanojen valossa että sellaista päivää ei ehkä koskaan tulisikaan. Ei siksi, että joku kieltäisi sen häneltä, vaan siksi että hän itse pelkäsi mahdollisia vihaisia reaktioita ja hylätyksi tulemista – ja kaiken nielevää totaalista yksinäisyyttä. 

• Minulla on tunne kuin olisin tukahdutettu tulivuori, joka purkautuessaan saattaa tuhota mitä vain, sai Kerttu vihdoin sanottua. Minussa elää ihmeellinen mieleni kellareihin piilotettu uskomus, että olen syyllinen paratiisista karkottamiseen ja siten ikuisesti tuomittu; aivan niin kuin olisin syyllinen koko näkemästäni maailmasta ja ihmisten olemassa olosta. Siksi varmaankin haluaisin ummistaa siltä silmäni ja pysyä omassa haavemaailmassani. Olen itseni ilmaisemisen pelossani myös tainnut tukahduttaa niin monenlaisia asioita ja tunteita, että toisten vihaa pelätessäni pelkäänkin itse asiassa oman tukahdutetun vihani voimaa. Miten ihmeessä voin päästä tästä kammottavasta asiasta eroon? 

Ennen kuin Keiju vastasi mitään, ehti Kerttu jo jatkamaan.

• Kysymys sisältää näköjään aina myös vastauksen, Kerttu naurahti. Vastaushan on aivan selvä: ilmaisemalla itseni rohkeasti, kohtaamalla vihan pelkoni. 
• Juurin niin, jatkoi Keiju. Silloin viha häviää itsekseen ja opit näkemään, että sekin on vain omaa projektiotasi. Kohtaat aina sen mikä on mielessäsi. Kuvasit juuri hienosti salaperäistä uskomustasi, jonka mukaan olisit syyllinen koko näkemästäsi maailmasta. Tämä on itse asiassa asia, jota maailma ja uskonnot kutsuvat perisynniksi. Perisynti viittaa ajatukseen, että ihminen olisi vastustanut Jumalan käskyjä ja tullut siksi karkotetuksi paratiisista, ikuisesta Ykseydestä. Koska Totuus on muuttumaton, ei tällaisessa uskomuksessa syvemmin tarkasteltaessa ole mitään järkeä, se on mahdottomuus. 

​

• Kaikki maailmassa on vertauskuvallista, ja niinpä joudumme käyttämään vertauskuvia ymmärtääksemme sitä, miten dualistinen, materialistiseksi kokemamme ”sinän ja minän” välinen maailma syntyi – ja mitä perisynti oikeastaan on. Piilotajuntaamme on haudattu uskomus, jonka mukaan Jumalan ajatus, ihminen, olisi pyytänyt Jumalta erityistä suosionosoitusta, jonka tarkoitus oli saada tuntea itsensä erilliseksi ja itsenäiseksi. Ykseydessä tämä ei tietenkään ole mahdollista. Kun ajatus eli ihminen ei saanut tähän lupaa, hän suuttui ja tahtoi jäädä erilliseksi. Usko erillisyyden olemassa oloon ja siitä seurannut syyllisyys ja rangaistuksen pelko johtivat näennäisesti ykseydestä erkaantuneen mielen eli egon syntyyn. Syyllisyys oli niin valtava, että mieli ei kestänyt sitä – siksi se oli piilotettava pois näkyvistä, alitajunnan syvimpään kellariin eli piilotajuntaan. Koska kaikki kielletty pyrkii kuitenkin kohti vapautta, projisoitui tämä syyllisyys ulospäin ja heijastuu maailmana, jossa ego näyttäytyy miljardeina ihmisinä. Kaikki on kuitenkin vain yhden ja saman egon ilmentymää, joka muotoon piiloutumalla yrittää välttää rangaistusta ja omaa tuhoutumistaan – juuri samaa, mitä egoon samaistunut ihminen tekee! 

Kerttu melkein mykistyi kuulemastaan. Hän oli kyllä kuullut perisynnistä ja paratiisin käärmeistä ja Aatamista, mutta ei ollut edes villeimmissä unissaan kuvitellut, että hänellä itsellään olisi mitään tekemistä asian kanssa. Nyt hän kuitenkin kuuli Keijulta, että hän oli ”osa-syyllinen”.

• Eihän tässä ole oikein mitään järkeä, Kerttu puuskahti. Enhän minä voi olla syyllinen sellaiseen, mitä tapahtui miljardeja vuosia sitten. Ja samanaikaisesti väität myös, että mitään ei oikeasti ole tapahtunutkaan.
• Olet aivan oikeassa, koko egollisessa maailmassa ei ole mitään järkeä! Mutta syntiin lankeemus eli usko erillisyyteen ja Ykseyden hylkäämiseen pitää sitä kuitenkin yllä. Se miten sinä Kerttu olet kuvannut kokemuksiasi, on kuitenkin juuri tämän uskomuksen heijastusta. Kun haluat miellyttää ja välttää ristiriitoja, uskot että sinut voidaan hylätä. Vain erillinen voi uskoa näin. Kun haet toisten hyväksyntää ja lupaa tekemisillesi, on se heijastusta sille, että tarvitset toisen ihmisen suostumuksen – aivan niin kuin Ykseyden ajatus eli ihminen teki hakiessaan Luojaltaan lupaa erillisyyteen. Kun alat katsoa ja nähdä pintaväreilyn alle, tulet huomaamaan että hylätyksi tulemisen uskomus on kaiken takana ja se pysyy yllä niin kauan, kun itse pidät tätä uskoa yllä.

Kerttu jäi jälleen kerran miettimään Keijun sanoja. Hän ei oikein ymmärtänyt kaikkea Keijun sanomaa ja pinnisteli saadakseen siitä kiinni. Ponnistellessaan hänen päätään alkoi yhtäkkiä särkeä ja hän tunsi lievää pahoinvointia. Kertulle syntyi melkeinpä pakonomainen tarve lähteä pois, jonnekin jossa voisi vain olla eikä tarvitsisi välittää mistään. 

• Voi, nyt sinä yrität liikaa, Keiju totesi Kertulle hänen ilmeen nähdessään. Ei ole mitään hätää, sinun ei tarvitse ymmärtää kaikkea, asiat kyllä aivan varmasti selviävät sinulle kun vain päästät irti tietämisen ja ymmärtämisen pakosta, Keiju lohdutteli. Mainitsit aiemmin merkillisen syyllisyyden tunteesi, salaisen uskomuksesi jonka mukaan tulet arvostelluksi tai hylätyksi omaa tietä kulkiessasi. Hylkäämisen kokemuksesi ohjaavat elämääsi. Luovuta pois, anteeksi annettavaksi muistosi, joissa olet joko itse hylännyt tai tullut hylätyksi. Ei ole tärkeää, onko hylkääminen tapahtunut konkreettisesti tai ainoastaan mielessä, ne ovat sama asia; puhumattomuus, välinpitämättömyys ja halu tehdä toisesta ihmisestä näkymätön ovat myös hylkäämisen muotoja. Kaikkien hylkäämisten takana on uskomus, että joko sinä olet ollut tottelematon tai joku toinen on ollut sinua kohtaan tottelematon – josta seuraa rangaistus: hylkääminen. Luopumalla näistä kokemuksista avaudut näkemään syvemmälle: alitajuntaasi on piiloutunut uskomus, jonka mukaan olet itse hylännyt Alkulähteesi ja siten syyllinen paratiisista karkottamiseen – olet siis itse hylännyt Itsesi. Kaikki muu on heijastusta tästä perustavaa laatua olevasta harhasta, jolla siihen uskottaessa on kuitenkin valtava voima! 

​

• Tottelemattomuuden kokemuksen takana istuu syyllisyys, joka pysyy piilossa niin kauan kuin olet kiltti ja kohtelias – siis tottelevainen.  Kun lisäksi välttelet sanomasta asioita, joista toiset saattaisivat hermostua, kertyy sinuun alitajuista vihaa ottamastasi uhrin roolista. Kaiken tämän lisäksi teet asioita, joita luulet toisten haluavan sinun tehdä. Omia toiveitasi harjoitat ikään kuin salaa, aivan niin kuin ne olisivat kiellettyjä. Etsit toisten hyväksyntää, koska et uskalla antaa itsellesi lupaa tehdä asioita, joita sydämesi kutsuu sinua tekemään. Nämä ovat kuitenkin vain keinoja, joiden avulla syyllisyytesi pysyy piilossa. 

• Tuota ei ole kovin mukava kuulla, Kerttu sai sanottua. Piiloudun siis jonkinlaisen kiltteyden naamion taakse, jotta syyllisyyteni ei paljastuisi. Suorastaan nolottaa ajatella, minkälainen pelkuri oikeasti olen. Uskon sinun kuitenkin olevan oikeassa, sillä jostain minulle tähän asti tuntemattomasta syystä olen koko elämäni kokenut, että minulla ei ole oikeutta toteuttaa sitä mitä sydämeni minulle sanoo. Lisäksi aina välillä epäilen, että jopa kaikkein läheisimmät ihmiset vastustavat sitä mitä teen, ovat ikään kuin este omalle tielleni. Siksi olen usein mieluummin puhumatta asioistani, mutta silloin puolestaan koen itseni helposti ulkopuoliseksi, eikä sekään oikein palvele minua, saati sitten muita. 

Kerttu tunsi olonsa keventyneeksi, kun sai avattua sisintään Keijulle. Keijun seurassa hän ei tuntenut oloaan uhatuksi. Yllätyksekseen Kerttu alkoi kuitenkin yhtäkkiä vapista ja itkeä.

• Yhtäkkiä minulle tunne, että sinäkin tuomitset minut, Kerttu nyyhkäisi. Olin juuri kertomassa työhöni liittyvistä vaikeuksista, kun sisäinen ääni alkoi varoitella minua. Se tuntui ikään kuin sanovan, että varo paljastamatta kaikkea, olet vaarassa! 
• Huomaatko, kuinka helposti pelko saa sinusta otteen, Keiju totesi lempeästi. Haluat avautua ja samassa pelkäät sitä, eikö siinä ole ristiriitaa kerrakseen! Kun pelkäät puhua, pakenet sisintäsi. Silloin haet toisten hyväksyntää ja tulet riippuvaiseksi heistä. Pelko ei kuitenkaan katoa mihinkään, vaan projisoituu toisiin ihmisiin. Ja silloin juuri niistä, joiden tukea ja hyväksyntää haet, tulee uhka sinulle. Huomaatko kuinka ovelasti ego tällä tavoin pitää sinua pihdeissään. Näin jopa omasta puolisostasi tulee uhka sinulle. Pelkäät hänen kuorsaustaan, koska se herättää sinussa syyllisyyden ja hylätyksi pelon. Ja samalla puolisostasi tulee sinulle alitajuinen uhka, este oman tiesi kulkemiselle!

Jos Kerttu olisi edelleen ollut sängyssä, olisi hän hämmästyksessään varmasti pudonnut sieltä. 

• Tuo on kyllä uskomattominta mitä ikinä olen kuullut, Kerttu huudahti. Onko siis niin, että kun en uskalla tehdä asioita, joita haluaisin tehdä, haen hyväksyntää toisilta, joista samalla kuitenkin tulee minun uhkani. 
• Juuri niin. Hylkäät itse itsesi. Siksi haet hyväksyntää ja samalla pelkäät niiden ihmisten tuomiota, joilta haet hyväksyntää. 

Kerttu huokaisi syvään. Nyt hän vihdoin ymmärsi. Hänen koko elämänsä kokema ristiriita sai vihdoin ja viimein selityksen. 

Herätyskellon soidessa Kerttu sulki sen kiireisesti - vielä puoli tuntia lisää unta oli nyt paikallaan yöllisen valvomisen jälkeen. Kerttu oli jälleen kerran herännyt puolisonsa Heikin jatkuvaan kuorsaamiseen, joka tuntui yön aikana saavan mitä ihmeellisempiä muotoja, hennosta ääntelystä aina sikamaiseen röhkimiseen saakka. Aiemmin Kerttu oli kyennyt nukkumaan muutamista yöllisistä havahtumisista huolimatta varsin sikeästi, mutta viimeisten viikkojen aikana oli puolison kuorsaaminen herättänyt hänessä ihmeellistä levottomuutta, joka aiheutti sydämen levotonta sykähtelyä ja pakotti nousemaan ylös vuoteesta. Välillä Kerttu hermostui kuorsaamisesta niin, että nukahti uudelleen vasta aamun koitossa puolison noustessa ylös.

​Nyt Kerttu halusi antaa aikaa itselle ja kuunnella sisintään. Mikä ihmeessä on saanut minut pelkäämään niin paljon, että en saa enää kunnolla nukutuksi, hän lausui puoli ääneen itsekseen, kuulijoina kun olivat lähinnä seinät.

Tai niin Kerttu ainakin kuvitteli. Kertun hämmästyksellä ei ollut rajoja, kun hän kysymyksensä lausuttuaan näki haamun istuvan sänkynsä päädyssä. Lapsuudessaan Kerttu oli usein nähnyt haamuja. Niitä oli ilmestynyt erityisesti silloin kun Kerttu ei ollut uskaltanut puhua häntä askarruttaneista asioista vanhemmilleen. Lapsuuden haamut olivat olleet Kertun painajainen, sama, jonka Kerttu koki nyt istuvan makuuhuoneessaan. Kerttu huusi kauhuissaan apua, mutta hänen suustaan ei päässyt ääntäkään. Äkkiä pakoon, oli Kertun ainoa ajatus, mutta myöskään Kertun keho ei totellut käskijäänsä. Hänen jaloistaan tuntui kadonneet kaikki voima eikä hän pysty liikahtamaankaan sängyssään. Kädet sentään tottelivat sen verran, että Kerttu sai vedettyä peiton suojakseen. Kerttu makasi tovin silmät suljettuina peittonsa alle piiloutuneena ja toivoi, että näkymättömyys ajaisi haamun pois ja hän pääsisi kuin varkain nousemaan ylös. Jokin Kertun sisällä kuitenkin sanoi, että ”olet jo aikuinen, eikö vihdoin olisi aika katsoa mörköjäsi silmästä silmään eikä paeta ikuisesti”. 

​Kerttu tiesi tämän olevan totta; hän ei voisi piilotella ikuisesti ja näytellä tietämätöntä, oli yksinkertaisesti vain uskallettava katsoa ”totuutta” silmiin. Niinpä Kerttu keräsi kaiken rohkeutensa ja raotti peiton kulmaa. Jo toisen kerran samana aamuna Kerttu hämmästyi aidosti. Haamun sijaan sängyn laidalla istui iloisesti hymyilevä keijukainen. 

​

• ​Olisiko nyt aamukahvin aika, Kerttu kuuli Keijun ystävällisesti kysyvän.

​Sekavin tuntein Kerttu noudatti neuvoa ja alkoi valmistella aamukahvia. Miten ihmeessä haamu oli yhtäkkiä muuttunut lempeäksi keijuksi, mitä tämä kaikki oikein on, Kerttu ihmetteli kahvia valmistaessaan. Keiju seurasi Kertun toimia sivusta enempää selittelemättä eikä Kerttu uskaltautunut kysymään mitään. Hän ei halunnut olla epäkohtelias vierastaan kohtaan, vaikka olisi mieluiten juonut aamukahvinsa kaikessa rauhassa kenenkään häiritsemättä. Kerttu pelkäsi, että jos hän ilmaisi ajatuksensa, saattaisi se herättää vihaa ja pahimmassa tapauksessa Keiju muuttuisi takaisin haamuksi. Sellaista riskiä ei Kerttu missään tapauksessa halunnut ottaa. Kertun mielessä vilisi erilaisia ajatuksia ja hetken hän ehti jo epäillä, että olikohan Keiju tullut vaatimaan häntä tilille tekemättömistä töistä. Kerttu tiesi olevansa mestari välttämään ikäviä velvollisuuksia ja tehtäviä, painamaan ne niin sanotusti villaisella. Hän ei kantanut niistä edes huonoa omatuntoa, sillä ne yksinkertaisesti vain poistuvat hänen mielestään, hävisivät kuin tuhka tuuleen! Välillä hän myös unohtui tekemään asioita, jotka pitivät hänet loitolla epämukavista asioista. Kesken mietelmiensä Kerttu säikähti, kauhistuttava ajatus nousi hänen mieleensä: ehkäpä hän kaikesta varovaisuudesta huolimatta oli julkaissut sellaista, jota toiset eivät hyväksy. Kerttu oli jo vuosien ajan ylläpitänyt blogi-sivustoa, joka keräsi yhä enenevässä määrin lukijoita. Myös hänen esoteeriset kirjansa olivat alkaneet levitä maailmalla ja Kerttu oli ihmetyksekseen saanut jopa luennoitsija-kutsuja ulkomaille.

​Ympäristö piti Kerttua mukavana ja rakastavana ihmisenä, joka tuntui haluavan toisille ihmisille pelkästään hyvää.  Pelkkä ajatuskin siitä, että joku ei pitäisi hänestä, kauhistutti Kerttua. Hän oli aina silloin tällöin miettinyt, että miksi ihmeessä oikeastaan oli niin tärkeää, että kaikki pitäisivät hänestä – löytämättä vastausta kysymykseen. Myös läheisten ihmisten mielipide oli Kertulle tärkeää. Hän karttoi tilanteita, joissa oli vaara tulla arvostelluksi; Kerttu oli huomannut pelkäävänsä esittää oivalluksiaan ja olisi mieluummin pitänyt ne vain omana tai turvalliseksi kokemansa sisäpiirin tietona. Esiintyessä saattoi suoranainen kauhu saada otteen hänessä, jolloin Kertun ainoaksi ajatukseksi muodostui tilanteesta ”ehjin nahoin” selviytyminen. Ihmeekseen hän yleensä selvisikin niin, että vasta kotiin päästyä kauhu tuli täydellä voimalla ulos ja pakotti hänet sängyn pohjalle migreenin ja pahoinvoinnin saattelemana. Vaikka tällaiset tilanteet olivatkin harvenneet vuosien saatossa, tiesi Kerttu sisimmässään että niiden juuri oli edelleen elossa. 

Kerttu tiedosti myös, että kupillinen kahvia oli usein hänen väliaikainen pelastuksensa, sen lämpö ja ihana tuoksu tekivät hänen olonsa mukavaksi. Eipä siis ihme, että Keiju ehdotti hänelle aamukahvin keittämistä, Kerttu mietiskeli itsekseen.

​Aamukahvia nauttiessaan Kertulle nousi yhtäkkiä pala kurkkuun, oli kuin hän olisi tukehtunut sekä kahviin että esille nouseviin tunteisiin.

Keijun suusta pääsi heleä nauru. 

• Voi sinua, minähän tulin tänne sinua auttamaan! Ihmettelit pelkojesi syytä; minä olen sinun oma suojelusenkelisi ja ilmestyin auttamaan sinua. Olet varmasti kuullut, että kun oikein pelkäämme, niin selviytyäksemme kiellämme itseltämme koko pelon tunteen. Pelko ei kuitenkaan katoa mihinkään, vaan projisoituu eli heijastuu toisiin ihmisiin ja ympäristöösi. Kun lapsena et uskaltanut puhua asioistasi, heijastuivat ne sinulle takaisin haamujen muodossa. Nyt olit kuitenkin valmis kohtaamaan mielesi haamut eli kohtaamattomista asioista syntyvät pelkosi, ja niinpä minä sain tilaisuuden ilmestyä sinulle. Kuten tiedät, ei pimeydessä ole tilaa valolle, mutta kun pimeys tuodaan valoon, se katoaa. Pimeys on tietämättömyyttä, uskoa olemattomaan, joka pitää sinua vallassaan niin kauan kuin itse annat sille vallan. Kun uskalsit tulla pelkäämättä peittosi alta pois – ajatuksena kohdata pelkosi, katosi myös näkemäsi haamu. Pimeyttä kutsutaan myös erillisyyden uskon eli egon maailmaksi. 

• Maailmassa, jossa elät, jokainen uskoo olevansa toisista erillinen minä, joka kokee kaiken muun olevan itsensä ulkopuolella. Niin kauan kuin piilottelet ja etkä uskaltaudu ilmaisemaan itseäsi vapaasti, pysy tämä maailma voimassaan ja hallitsee sinua. Mutta sinä päivänä kun uskallat raottaa pimeyden verhoa ja katsoa sitä, alkaa elämääsi virrata valoa – ja silloin haamut katoavat elämästäsi - kaikki alkaa muuttua; heräät Todellisuudelle, jonka huomaat paljon todellisemmaksi ja ihmeellisemmäksi kuin maailman, jonka nyt koet todellisuudeksesi! Taivas ei ole erillinen tila, vaan paikka mielessä, joka ohjaa sinua näkemään toisin.

​

• Kuulin kun edellisenä iltana keskustelit puolisosi Heikin kanssa kuorsaamista koskevista ongelmista. Helisytin siipiäni kun huomasin, että et syyttänyt Heikkiä etkä vaatinut häntä muuttamaan tapojaan, vaan olit valmis näkemään maailman syy-seuraussuhteita syvemmälle. Niinpä minä sain mahdollisuuden tulla auttamaan sinua, jotta alat nähdä salaista mielen maailmaasi.  Otin keijun muodon, koska tiedän sinun lapsesta alkaen nauttineen saduista, joissa keijut ja metsän eläimet ovat mielikuvituskumppaneitasi. Varmaan itsekin vielä muistat, kuinka lapsena elit omassa haavemaailmassasi, jota edes ensimmäiset kouluvuodet eivät häirinneet. 

​Kerttu huokaisi helpotuksesta. Hän oli jo vuosia tehnyt töitä itsensä kanssa, sukeltanut yhä syvemmälle alitajuntansa salattuihin sopukoihin, jotta vapautuisi itseä sitovista vanhoista kokemuksista ja uskomuksista. Kerttu oli luottanut, että kun hän vain sinnikkäästi tekee itsensä kanssa työtä, päivästä ja kuukaudesta toiseen, jopa vuodesta toiseen, niin jossain vaiheessa häkin ovet kyllä avautuisivat. Ja kuin lahjana suoraan taivaasta oli Keijun valoisa olemus ilmestynyt hänelle. Kertusta tuntui, että Keiju oli kuin valokeila, jonka valo tunkeutui sellaisiin alitajunnan sopukoihin, joita Kerttu ei ollut tähän asti uskaltanut kohdata. 

• Minulla on sellainen merkillinen tunne, että rakkautta etsiessäni samalla myös pakenen sitä, ikään kuin minulla ei olisi oikeutta rakkauteen. Merkillinen syyllisyyden tunne vaivaa minua aika-ajoin. Kun joku läheisistäni voi huonosti, koen itseni osalliseksi ja minulle syntyy tarve korjata tilanne. Olen toki löytänyt kaikenlaista, mutta tuntuu kuin en pääsisi oleellisen jäljille. Paitsi syyllisyyttä, koen myös pelkoa vihaa kohtaan. Vihaisten ihmisten seurassa tunnen olon kiusaantuneeksi ja yritän selviytyä tilanteista aina mahdollisimman pian pois. Usein se onnistuukin hyvin, sillä suustani tulee kuin luontaisesti ystävällisiä ja rauhoittavia sanoja, jotka yleensä ratkaisevat kiusallisetkin ristiriitatilanteet. Jälkikäteen saatan kuitenkin vapista ja asia saattaa pyöriä mielessäni pitkäänkin, kunnes se hautautuu unohduksen vankilaan. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että en enää pysty pakenemaan tilanteita, aivan kuin jokin suuri sisäinen voima asettaisi minut seinää vastaan, josta en pääse vapaaksi ennen kuin asia on ratkennut ja vapautunut mielestäni.

• Olet Kerttu itse päättänyt valita toisin, olet valinnut Totuuden äänen kuulemisen. Silloin et anna itsellesi enää mahdollisuutta paeta. Pakeneminen on egon äänen kuuntelemista, jolloin samastuimme persoonaamme ja sen esittämään rooliin. Yksi sinun rooleistasi on hyvittäjän rooli. Koet alitajuista syyllisyyttä läheisillesi tapahtuvista asioista, ja haluat kätkeä sen korjaamalla tai hyvittämällä. 
• Toinen roolisi on miellyttäjän rooli. Se on naamio, jonka turvin ostat itsellesi oikeuden tehdä asioita, joille muutoin et anna itsellesi lupaa tai uskot toisten kieltävän sinulta. Kuvittelet toisten hylkäävän sinut, jos seuraat sydämesi ääntä. Tämä on kuitenkin oma projektiotasi: sinä itse hylkäät itsesi, kun et tottele sydämesi ohjeita!  Egoon samaistuessamme näemme kieltämämme aina ulkopuolellamme toisissa ihmisissä. Juuri tämä on egon päämäärä, koska nähdessäsi itsesi syyttömänä ja muut syyllisinä annat egolle vallan – juuri sen mitä se haluaa. Näin toisista ihmisistä tulee alitajuisia vastustajiasi, joita vastaan sinun täytyy puolustautua saadaksesi itsellesi oikeuden toteuttaa itseäsi. 

​

• Ja nyt ehkä arvaatkin, että myös vihan pelkosi on omaa tukahdutettua vihaasi. Kun vihan ja hylätyksi tulemisen pelossa pelkäät ilmaista itseäsi, kiellät itsesi ja sisääsi kertyy tukahdutettua vihaa. Kun ajaudut ristiriitaiseen tilanteeseen, kohtaat itse asiassa mielessäsi olevan ristiriidan ja tukahdutetun vihan – siksi haluaisit mieluummin paeta sitä. Kun etsit rakkautta ulkopuoleltasi, uskot alitajuisesti että sinussa on jokin puute. Kaikki on kuitenkin sinussa etkä siksi voi löytää rakkautta itsesi ulkopuolelta. Ulkopuoleltasi etsimä rakkaus on pelkästään heijaste, samoin kuin vihakin. Kumpikaan ei ole todellista sillä niiden juuri on egon luomassa tarinassa, jossa sinä ole samaistunut persoonaksi nimeltä Kerttu. Todellinen rakkaus ei ole heijaste, eikä sillä siten ole vastakohtaa. Se on Kaikki – ja tässä kaikkeudessa sinä olet ikuisesti viaton.

​Kerttu jäi sulattelemaan Keijun sanoja. Hän tunnisti tarpeensa ansaita tai saada toisilta ihmisiltä hyväksyntä mielipiteille tai sille mitä hän halusi tehdä. Näin katsottuna oli kiltteyskin vihan pelkoa. Myös hyvittäjän ja ristiriitatilanteiden ratkaisijan roolit olivat hänelle tuttuja. 

Kerttu tunsi itsensä melkeinpä petetyksi. Keiju oli yks kaks omin luvin ilmestynyt hänen kotiinsa ja kehtasi kyseenalaistaa koko hänen tähänastisen elämänsä. Se ei tuntunut reilulta. Keiju näytti lukevan Kertun ajatuksia kuin karttaa – ja uhkaavalta tuntunut tilanne muuttui kuin taikaiskusta, kun Keiju otti Kertun hellästi siipiensä suojaan. Kertun koko olemus pehmeni, kun hän tunsi että hänen ei tarvinnut puolustaa menneisyyttään. Keijun läsnä ollessa sillä ei tuntunut olevan mitään merkitystä, koko menneisyys tuntui itse asiassa haihtuvan aivan samoin kuin haamu Kertun herätessä.

• En minä moiti enkä tuomitse sinua, Keiju sanoi. Kysymys ei ole siitä mitä teet vaan miten teet, mikä on tekojesi motiivi. Jos palvelemalla, auttamalla tai miellyttäviä tekoja tekemällä ostat hyväksyntää, astut ulos omasta voimastasi ja sisäisestä viisaudestasi. Tai jos ostat kiltteyden avulla itsellesi vastalahjaa, kuten esimerkiksi oikeutta toteuttaa omaa tietäsi, niin silloin palvelet egoa ja pidät yllä uskomusta erillisyydestä. Jos puolestaan toimit hyvittääksesi, pakenet omaa syyllisyyttäsi ja kärsimystäsi, jonka näet toisissa ihmisissä. Omia motiiveja on vaikea nähdä, koska olet itse osa havaitsemastasi maailmasta.  Ehkäpä helpoin tapa tunnistaa oman toiminnan lähtökohta on katsella sitä ikään kuin sateenkaariperspektiivistä ja katsoa, perustuuko se pelkoon vai Rakkauteen. Rakkauden ohjaaman toiminnan lähde on intuitiossa, josta käsin toimit kuin ”itsestään” ilman että persoonasi yrittää ratkaista tai korjata jotakin. Kun toimit Rakkauden ohjaamana, niin silloin Rakkaus sinussa palvelee Rakkautta toisessa ihmisessä, näet Itsesi kaikessa!  Oikeasti me kuitenkin pelkäämme rakkautta, vaikka näyttääkin siltä että juuri sitä kaikki ihmiset janoavat! 

Kerttu tuohtui uudestaan, hän suorastaan tunsi kuinka viha alkoi kiemurrella hänen sisässään.

• Väitätkö tosiaankin, että pelkään rakkautta. Tiedän ja uskon sinunkin tietävän, että en halua mitään muuta niin paljon kuin palata Kotiin, Rakkauteen, ja unohtaa koko maailman. 

​

• Todellisuudessa kaikki pelkäävät Rakkautta, Keiju jatkoi rauhallisesti. Rakkaus on Ykseyden ominaisuus, siksi sanotaan että Rakkaus on Yksi. Koska se on Yksi, on sillä rajaton voima ja Rakkauden voimassa kaikki ei-todellinen tuhoutuu. Koko egollinen maailma on unimaailmaa jota elät, jossa olet samaistunut persoonaksesi ja sen ympäröimäksi maailmaksi. Rakkauden voimassa usko erilliseen persoonaan ja tahtoon tuhoutuu, siksi Totuuteen herääminen on ihmisistä niin pelottavaa: he pelkäävät omaa tuhoutumistaan!

​Päivä aukeni aurinkoisena, ja aamujoogan ja hyvän aamiaisen jälkeen Petrus seisoi ensimmäisellä tiiauspaikalla valmiina pelin haasteisiin. Oli Petruksen ystävän vuoro aloittaa peli. Ystävän harmiksi pallo kaartoi vasemmalle väylän viereiseen metsikköön. Kun Petrus asettui tiiauspaikalle, vakuutteli hän itselle, että ei ainakaan tee samaa virhettä kuin ystävänsä. Vaan kuinka kävikään, hänen pallonsa lensi samansuuntaisesti – ja laskeutui metsän puolelle ystävän pallon viereen! Huono alku jatkui haparointina seuraavissa lyönneissä, ja ”huipentui” kolmeen puttiin ensimmäisellä viheriöllä. 

Vihan poikasen alkoi nostaa päätään Petruksen sisimmässä. Miksi ihmeessä en osaa ottaa käyttöön sitä osaamista, joka minulla on, hän kysyi itseltään. ”Miksi toistuvasti menen vanhaan epävarman pelaajaan muottiin ja väärään empatiaan: kun toinen pelaa huonosti, alan toimia samalla lailla”.

​Peli eteni vaihtelevasti. Eniten Petrusta ihmetytti, että kaikki mitä hän yritti välttää, tuntui toteutuvan. Jos hän ajatteli välttävänsä bunkkerin, niin pallo useimmiten päätyi juuri siihen. Jos hän puolestaan halusi välttää edellisten kierrosten virheitä, ne toteutuivat. Tuntui, että kaikesta harjoittelusta huolimatta menneisyys tuntui toistavan itseään, väylä väylän ja kierros kierroksen jälkeen.

​Petrusta alkoi todella sisuunnuttaa. Mikä ihme estää minua tekemästä sitä minkä tiedän osaavani ja miksi ihmeessä olen yliempaattinen, hän ihmetteli itsekseen. ”Mikä saa minut lyömään huonon lyönnin kun ystäväni tekee sellaisen”. ”Ja kun ystäväni pelaa huonon väylän niin miksi itse pilaan oman väyläni viimeistään putatessani, ja teen saman tuloksen kuin ystäväni”? Sisimmässään Petrus tiesi, että todellinen empatia ja myötätunto eivät ole toisen kärsimykseen ja virheisiin osallistumista, mutta siitä huolimatta hän huomasi tekevänsä juuri niin.

Kierroksen puolessa välissä Petrukselle tarjoutui tilaisuus hengähtää taukotuvan kahvilassa. Samalla hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja harjoitteli läsnäoloa hengittämällä tietoisesti.  Petrus teki mielikuvaharjoituksen, jossa hän ulos hengittäessään puhalsi pois vanhat väylät ja epäonnistumiset. Tauon piristämänä hän aloitti toisen puolen kierrosta kuin uutena miehenä. 

​Peli alkoikin yllättäen sujua avain toiseen malliin. Lyönnit sujuivat kuin itsestään, ja ennen kaikkea pelaaminen tuntui helpolta ja hauskalta. Edes alkanut sade ei pilannut hänen hyvää tuultaan. Oli kuin aivan uudenlainen voima olisi kuljettanut ja kannustanut Petrusta eteenpäin. Petrus huomioi, että ystävän peli ei tuntunut hänestä enää yhtä tärkeältä ja tuntui myös, että tarve osallistua ystävän peliin, oli se sitten huonoa tai hyvää, oli muuttunut. Hän ei myöskään tuntenut tarvetta voittaa ystäväänsä, riitti että hän oli läsnä itselle ja oli mukava ja osallistuva pelikaveri. Oli hauskaa harrastaa mieluista peliä yhdessä ystävän kanssa ja jakaa samalla toinen toisilleen kokemuksia viimeaikaisista tapahtumista.

Yhtäkkiä tapahtui kuitenkin jotakin todella yllättävää. Juuri kun Petrus oli hienon avauksen jälkeen lyömässä palloaan, hän näki kentän toisella puolella olevan ystävänsä heiluttavan varoittavasti käsiään ja huutavan jotain mitä Petrus ei pystynyt kuulemaan. Ystävän olemus kuitenkin viestitti Petrukselle, että jotain oli pielessä, ja kun Petrus käänsi katseensa ystävän viittailun suuntaan, näki hän golfkärrynsä lähteneen liikkeelle kohti edessä olevaa jyrkännettä. Petrus lähti juoksemaan kärryn perään ja luuli välillä jo saavansa sen kiinni, mutta jostain selittämättömästä syystä Petrus ei kyennyt juoksemaan täysillä kärrynsä perään, ja niinpä kärry lähestyi kiihtyvällä vauhdilla jyrkännettä, jonne päädyttyään se kaatui, nousi ilmaan ja takaisin maahan iskeydyttyään lopetti matkan teon. Kun Petrus pääsi kärrynsä luokse, näki hän edessään golf-bagistä ulos lentäneet ja levittäytyneet golf-varusteet sekä vähän kauempana lojuvan kärryn akun. Se oli rytäkässä päässyt irti liitoksistaan. Tavaroiden etsimiseen ja takaisin lajitteluun meni oma aikansa eikä ystävä Petruksen hämmästykseksi tullut häntä auttamaan. Kun varusteet viimein olivat koossa, yritti Petrus liittää kärrystä irronneen akun takaisin paikoilleen. Petruksen hämmästys oli suuri, kun johdon päitä yhdistettäessä ilmaan sinkosi kipinöitä ja seuraavassa hetkessä koko akku alkoi kiehua ja savuta.

Ystävä tuli ihmettelemään, eikö Petrus todellakaan ollut pystynyt juoksemaan kovempaa saadakseen kärryä kiinni. Petrus oli kysymyksestä vähän närkästynyt ja selitti sateen liukastaman nurmen ja kallion estäneen häntä juoksemasta täysillä. Samalla Petrus ihmetteli mielessään, miksi ystävä itse ei ollut juossut apuun. 

​Kun pelikierros vihdoin pääsi jatkumaan, oli Petruksen juuri kokema vapaus ja ilo kadonneet savunneen akun lailla ilmaan. Peli alkoi takkuilla ja pelimotivaatio tuntui kadonneen, vaikka Petrus yritti unohtaa tapahtuneen – eihän loppujen lopuksi ollut kysymys kuin golf-kärryn vahingoittumisesta. Petruksen sydän ei tuntunut olevan asiasta samaa mieltä: se sykki kiivaasti eikä tuntunut millään rauhoittuvan. Petrus tiedosti, että jokin hänessä pelkäsi ja sai sydämen hakkaamaan, vaikka hän rationaalisesti ajatellen tiesi, että ei ollut mitään hätää. Lopulta Petrus ehdotti ystävälleen kilpailua viimeisille väylille ja kilpailun tuottaman jännityksen turvin Petruksen epämukava olotila katosi ja pelikin parani jonkin verran. 

Koko tapahtuma tuntui painuvan unohduksiin, kunnes Petrus muutama päivä tapahtuman jälkeen tapasi vanhan kouluaikaisen ystävänsä. Ilta sujui mukavasti viinin maistelun ja kortin peluun parissa. Pelin edetessä ystävä alkoi muistella kouluaikoja ja heidän yhteisiä pelejään, milloin minkäkin lajin parissa. Jutustelun parissa mieleen palautui muistoja kilpailuista, joissa voittaminen oli tuntunut elintärkeältä. Häpeäkseen Petruksen mieleen nousi kuvia, joissa hän keinoja kaihtamatta oli halunnut olla voittaja. Sana vilpillisyys häivähti hetkeksi Petruksen tietoisuuteen, mutta katosi kun he ystävän kanssa nauroivat nuoruuden hullutteluilleen. Pojat on aina poikia ja pieni hulluus kuuluu nuoruuteen, he totesivat kuin yhdestä suusta ja nostivat maljan onnistumisille nuoruuden mittelöissä.

Kotiin tultuaan Petrus avasi TV:n ja katseli aikansa kuluksi MM jalkapallo-ottelua, jonka lähetysaika ei olisi sopinut normaaleihin kuvioihin. Petruksen vaimo oli kuitenkin lasten kanssa appivanhempien mökillä ja niinpä hän nautti mahdollisuudesta kenenkään häiritsemättä katsoa jalkapalloa myöhään yöllä – olihan kesäloma eikä edes tarvetta aikaiseen aamuheräämiseen. Petruksen olo oli mukavasta kaveri-tapaamisesta ja perhevapaasta huolimatta vähän epämukava, ja hän päättikin korjata tilanteen hakemalla jääkaapista olutpullon ja vähän ruokaa seurakseen TV-katsomoon. Petrus ei osannut kuitenkaan oikein nauttia ottelun seuraamisesta, vaikka kyse oli MM-kisojen semifinaali. ”Mikä ihme minulla oikein on”, hän ihmetteli itsekseen. ”Miksi en osaa innostua entiseen tapaan, jolloin suorastaan elin pelin nostattamasta jännityksestä”.

• -    Haluatko oikeasti tietää, mikä sinua vaivaa?

Petrus ei ollut usko silmiään. Hän tiesi olevansa yksin kotona, mutta äänen suuntaan katsoessaan hän näki vanhan miehen istuvan olohuoneensa nurkassa. Painu vittuun siitä, oli Petruksen suusta jo pääsemässä, mutta jokin miehen rauhallisessa olemuksessa sai Petruksen nielemään sanansa.

• Kuka hemmetti sinä oikein olet ja mitä teet minun kotonani, Petrus kysyi käskevästi. 

Petrus oli peloissaan, mutta huomasi, että käyttäytymällä vähän hyökkäävästi hän ikään kuin pysyi kasassa ja sai pidettyä pelon ulkopuolellaan.

• Älä sitä pohdi, et kuitenkaan ymmärtäisi. Sinä esitit äsken kysymyksen ja minä tulin tänne auttaakseni sinua löytämään vastauksen, vieras vastasi.

Vieras ei tuntunut olevan moksiskaan Petruksen tuittuilusta. Vieraan ystävällisen rauhallinen olemus sai Petruksenkin rauhoittumaan eikä ventovieraan ihmisen keskiöinen läsnäolo olohuoneessa tuntunutkaan enää oudolta. Petrus malttoi istua hetken vaiti. Kun vaitioloa oli kestänyt hetken verran, alkoi Petrus yllätyksekseen itkeä. Tuntui, kuin vuosia hartioilla asunut kuorma hänen hartioillaan olisi alkanut hellittää. Oli outoa ja samalla tavattoman helpottavaa, että yhtäkkiä ei ollutkaan tarve puolustautua tai hyökätä, selittää tai tietää yhtään mitään.

Vieraan vaietessa Petruskin vaikeni. Omat vitsit tuntuivat vieraan läsnä ollessa ontoilta. Oma käyttäytyminen alkoi vähän hävettääkin. Juuri hetkeä aiemmin koettu helpotus ja turvallinen läsnäolo tuntuivat katoavan, kun Petrus oli irvaillut vieraastaan.

• Huomaatko, kuinka nopeasti hetkellinen vapautuminen ja rauha katoavat, kun persoona ja sen totutut tavat nousevat esiin, vieras jatkoi rauhallisena. Heräämisellä ja kotiin tulemisella tarkoitin heräämistä todellisuuteen, siihen mikä sinä oikeasti olet. Vale-minäsi on egon ohjaama vanki, joka omaan persoonaansa uskoessaan suojelee egoa – auttaa sitä pysymään vallassa. Egon vallan himo on niin suuri, että kun hetkeksikään tulet ulos kuorestasi ja koet hitusen siitä mitä oikeasti olet, niin ego asettuu heti vastahyökkäykseen ja saa sinut sanomaan asioita, jotka pitävät sinua persoonasi vankina.
• Ollakseni rehellinen, olen itsekin ajatellut samaa, Petrus myöntyi. Itse asiassa kun taannoin olin pelaamassa golfia ystäväni kanssa ja kun tänä iltana tapasin vanhan koulukaverini, jäin ihmettelemään itseäni. Tuntuu kuin pelaisin jonkinlaista roolipeliä, jossa suorittamalla, pelaamalla ja voittamalla, saavuttamalla jotakin, etsin arvoa itselleni ja haen arvoa heidän silmissään. Aiemmin se tuntui onnistuvankin. Koulukaverini herätti mielessäni muistot nuoruudestani, jolloin minulla oli melkein pakonomainen voittamisen tarve. Työelämässä olen kokenut samantapaisia asioita, vähän erilaisessa muodossa. Olen tavoitellut asioita ja jotta tavoitteeni ovat toteutuneet, olen välillä käyttänyt vilpillisiäkin keinoja. 

Ääneen lausuttu tunnustus oli kuin veitsen viilto Petruksen sydämessä. Petruksen koko olemus murtui, kun hän tiedosti, että oikeastaan hänen koko elämänsä oli ollut valhetta. Jälkikäteen katsottuna olivat vilpit ja valkoiset valheet kuin nuppineuloja heinäkasassa. Koko heinäkasa tuntui nyt mädältä, joltakin jota hän merkillisellä tavalla oli rakentanut ja suojellut koko elämänsä.

• No voihan villat, kuulin itseni melkein huutavan. 

Auttajan sanat kuulostivat Petruksen korvissa epätodellisilta, suorastaan mahdottomilta uskoa, mutta sisimmässään Petrus tiesi uuden ystävänsä puhuvansa totta.

• Pelkäsin siis paljastuvani, Petrus jatkoi arasti. Jokin sinussa on saanut minut avautumaan ja rohkenin äsken puhua nuoruudestani ja vilpillisyydestä, tarpeestani ja suoranaisesta intohimostani toteuttaa asioita ja saada haluamani. En ole vuosiin edes ajatellut mennyttä toimintaani, se tuntuu painuneen unohduksen syvään kellariin ja jos se olisi noussut tietoisuuteni, niin tuskin olisin rohjennut puhua siitä kenenkään kanssa. Nyt kuitenkin tuntuu, kuin olisin noussut katsojaksi heinäkasani yläpuolelle ja vihdoin rohkenen katsoa sitä ilman pelkoa ja häpeää. Onko todellakin niin, että olen pelannut huonosti ja estänyt itseäni onnistumasta, jotta en paljastuisi vilpilliseksi huijariksi.

Sanat huijari ja vilppi saivat Petruksen itkemään. Häpeä jonka olemassa olon hän oli juuri kieltänyt, pääsi vihdoin ulos kellaristaan. Kyyneleet virtasivat valtoinaan pitkin Petruksen kasvoja. Jostain kellarin uumenista kuului sanat, että aikuinen mies ei itke, mutta Petrus ei ottanut ohjetta kuuleviin korviinsa vaan antoi itsensä itkeä. Itkua riitti, tuntui kuin koko menneisyyden tukahdutut tunteet olisivat vuolaan kaivon tavoin päässeet virtaamaan. Kului tunti ja toinenkin, kunnes Petrus kykeni puhumaan uudestaan.

• Olen epätoivoisesti metsästänyt rakkautta, sai Petrus viimein sanottua. Olen yrittänyt ja yrittänyt, tavoitellut rakkautta kaikin mahdollisin keinoin. Luulin, että osaamalla ja saavuttamalla jotakin, tulemalla hyväksi ja arvostetuksi, saavuttaisin toisten arvotuksen ja rakkauden. Huomaan nyt, että en ole janonnut mitään muuta niin paljon kuin rakkautta, ja että mihin ikinä olen ryhtynytkin, on sen alla piillyt aina halu tulla rakastetuksi. Ja koska menneisyydessä olen tehnyt vilppiä tullakseni rakkauden arvoiseksi, pelkään yhä sen paljastumista. Pelkään, että minulle rakkaat ihmiset hylkäisivät minut, jos he näkisivät mikä oikeasti olen. Siksi en uskalla onnistua, varsinkaan peleissä, koska silloin tekisin itseni näkyväksi; paljastuisin ja tulisin rangaistuksi. Jotta en tulisi rangaistuksi ja hylätyksi, rankaisen mieluummin itse itseäni muun muassa epäonnistumalla ja häviämällä. Ja samalla kuitenkin janoan onnistumista, voittamista ja saavuttamista, jotta vihdoin tulisin rakastetuksi.

Sydämensä tyhjennettyään Petrus alkoi itkeä uudestaan – itkua omasta arvottomuudesta, kaipuusta, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Petrus itki nuorta itseään, joka epätoivoisesti halusi voittaa tullakseen rakastetuksi. Hän itki myös nuorta itseä, joka tunsi tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi ja haki kompensaatiota saavuttamalla asioita, asettamalla itselle tavoitteita, kilpailemalla uneksien voitosta: hetkestä, jolloin epäoikeudenmukaisuus kääntyisi voitoksi ja hän vihdoin olisi arvostettu ja hyväksytty. 
Kuin pieni lapsi hakeutui Petrus uuden ystävänsä lähelle ja hetken arasteltuaan heittäytyi tämän syliin. Kuin tuutulaulun kuuli hän ystävänsä hiljaiset sanat korvissaan:

• Olet itse hylännyt itsesi kun kauan, kauan sitten uskoit hylänneesi Alkulähteesi, Rakkauden. Luulit menettäneesi sen ja olet elämä elämältä etsinyt sitä epätoivoisesti yhä uudestaan ja uudestaan. Egon ohjelmoimana olet etsinyt sitä itsesi ulkopuolelta, luullut saavuttavasi sen tulemalla joksikin, saavuttamalla jotakin, voittamalla ja olemalla sankari, edes hetken verran. Tässä roolissa sinulla ei ole kuitenkaan ole koskaan ollut hyvä olla, edes golf-kenttä ei ole tarjonnut sinulle täyttymystä jota etsit. Kuitenkin olet palannut sinne aina uudelleen ja uudelleen täyttymyksen toive sydämessäsi. Huomaat kuitenkin erehtyneesi, sillä mikään maailmassa ei tuo sinulle kadotetuksi luulemaasi rakkautta takaisin. Olet kuitenkin heräämässä ja nyt pystyt näkemään, että kaikki rakentamasi on illuusio, joka syntyi kadotettuasi itsesi. Olet uskonut tehneesi vilppiä ja pelännyt paljastumista ja rangaistuksi tulemista, mutta nyt tiedät sen olevan ainoastaan egon peliä. Egon, joka pelkää paljastuvansa ja projisoi syyllisyyteensä sinuun. Heinäkasasi on todellakin vain heinää, joka rakkauden tulessa palaa poroiksi. Tuhkakin haihtuu tuuleen, kun annat menneisyydestä rakennetut uskomuksesi minulle puhdistettavaksi. Katsomalla rohkeasti ja avoimesti menneisyyttäsi – heinäkasaasi - annat itsellesi anteeksi ja saavut kotiin: Rakkaudeksi, joka ei koskaan ole jättänyt sinua. Rakkaudeksi, joka katsoo myötätunnolla jokaista, joka edelleen on egon ohjaaman persoonansa vanki. Rakkaudeksi, joka tunnistaa jokaisen heinäkasan alla piilevän Rakkauden, joka kutsuttaessa tulee ja auttaa näkemään persoonan kuoren läpi. Rakkauden, joka laajenee kun kysyjä luovuttaa kuorta ylläpitävät uskomukset ja ajatuksen Rakkauden valoon.

Ystävänsä sanat korvissaan Petrus nukahti onnelliseen uneen. Uusi uni oli kuitenkin erilaista kuin mikään aiempi. Se ei ollut enää unohduksen unta vaan heräämistä Todellisuuteen, jota täyttymättömät toiveet eivät enää päässeet varjostamaan.