Luku 3. Vain hiljaisuus tietää

Teksti videoon https://youtu.be/7da2_MHOCO0
​
Lepään alkukesäisen illan hiljaisuudessa. Ainoat korviini kantautuvat äänet ovat laineiden vieno liplatus ja käen kauaksi kantautuva kukunta. Olen yksin keskellä ei mitään, vaan olenko yksinäinen? Hiljaisuus samaistetaan myös äänettömyyteen, mutta hiljaisuus on mahdollista kokea olosuhteista riippumatta – jopa keskellä meluisaa kaupunkia.

Pysähdyn – havahdun

Nykyelämää leimaavat kiire ja tavoitteellisuus, jossa pysähtyminen tulkitaan pysähtyneisyydeksi. Kiihkeä rytmi luo mielikuvan persoonallisesta keskiöstä, jonka ympärillä kaikki tuntuu pyörivän. Emme malta hiljentää tahtia, koska tehtävää ja saavutettavaa tuntuu olevan enemmän kuin tarpeeksi. Keskeytymätön ”on-line” tila luo illuusion yhteydestä ja persoonallisesta keskiöstä.  Kun yhteyden pito lakkaa, syntyy hätä. Hätä yksinäisyydestä, tarpeettomuudesta, selviämisestä, ulkopuolelle jäämisestä.

Ikäviä tuntemuksia, joissa piilee kuitenkin lahja. Lahjakääröä avattaessa pääsemme aistimaan olemisen todellisuutta ilman mielen luomia konsepteja. Todellinen tarkoittaa muuttumatonta, elämäntilanteesta tai – olosuhteista riippumatonta olemisen todellisuutta – yhteyttä ja sanatonta kommunikaatiota, joka on ajan, paikan ja ajattelemisen ulottumattomissa. Näkemisen avain on halukkuus hyväksyä ja kohdata kaikki tuntemukset sellaisena kuin ne ovat. Ja odottamatta huomaamme, että ainoa tapa päästä eteenpäin on pysähtyä! Pysähtyä ja toivottaa kaikki tervetulleeksi mitään muuttamatta tai manipuloimatta.

Kuin varoen koputamme näkyvän ja näkymättömän välistä ovea ja alamme aistia ajatusten välistä hiljaisuutta.  Pysähtyminen ei tarkoita täydellistä tekemättömyyttä vaan sitä, että heittäydymme tutkimusmatkailijaksi, joka opittujen uskomusten- ja konseptien sijaan perehtyy olemisen todellisuuteen omien kokemustensa pohjalta. On vain yksi jakamaton totuus, mutta sitä voidaan lähestyä eri tavoin. Polkuja on monta, mutta jokainen niistä on ainutkertainen ja kukin voidaan sanoittaa monin eri tavoin. Matkan edetessä alkaa valo siivilöityä uskomusverhon läpi ja lopulta kysyjä päätyy oleellisen äärelle ja alkaa ihmetellä omaa todellisuuttaan.

Kuka minä olen? Kuka kysyy, kun minä kysyn?  Kuka näkee ja kuule, kun minä näen ja kuulen? Entä kuka näkee unia ja on kaikkien kokemusten kokija? Intuitiivinen, varsin itsestään selvän tuntuinen vastaus on, että se olen minä. Mutta kuka tai mikä sitten on minä? Jos minä en ole sama kuin kokemukseni, ajatukseni, tunteeni ja havaintoni, niin mitä jää jäljelle, jos ne riisutaan pois yltäni? Kun kehonikin lopulta häviää, niin missä tai mitä minä olen silloin – vai olenko ollenkaan? Onko mahdollista, että on olemassa määritteistä vapaa ”minä”? Minä, jonka olemassaolo on riippumaton siitä, mitä ikinä tapahtuu tai on tapahtumatta?  

Epävireinen sävelkulku

Näiden kysymysten äärellä huomaan, että olen samaistanut kehoni näkijäksi, kuulijaksi, tekijäksi. Tuntuu, kuin kehoni sisällä asustaisi taukoamatta puhuva ”minä”. Tämä minä ei ole koskaan täysin tyytyväinen, vaan sillä on jatkuvasti ongelmia. Se miettii, mitä sen pitäisi tehdä ja miten sen pitäisi muuttaa ulkoista maailmaa, jotta se vapautuisi ongelmistaan. Mutta sen sijaan, että etsin aktiivisesti ratkaisuja ongelmiini, voin vetäytyä niistä poispäin, ikään kuin istuisin elokuvissa ja katselisin valkokankaalla elokuvaa omasta elämästäni.

Kiinnittämättömyydestä käsin tunnistan samaistumiseni tekijäksi, joka ei siedä hitautta ja tekemättömyyttä. Asioita eteenpäin puskemalla se on puolustanut itse luotua todellisuuskuvaa. Taistelija on ollut vahva ja perään antamaton, aivan niin kuin se hakisi oikeutusta omalle olemassaololleen. Sen sinnikkyyteen on liittynyt myös uhkakuva siitä, että joku toinen voisi vahingoittaa tai hallita sitä. Tällainen toimintatapa on ajan myötä synnyttänyt riitasointuisia sävelkulkuja, jotka estävät kuulemasta kaikkein hienovaraisinta sointia – omaa säveltämme.

Hiljaisessa ympäristössä ajatusvirtani hidastuu ja intuitio kutsuu minut laulamaan. Toistan hienovaraisesti ikiaikaista A-O-M äänettä ja tunnustelen näiden kolmen yksittäisen äänen resonanssia kehossani. Puhtaan hiljaisen äänen laulaminen ja toistaminen saa aikaan rauhallisen ja keskittyneen olon. Kuunteleminen ja kuuleminen tuntuvat muodostavan parin, jonka läsnäolossa aistin yllättäen neljännen, kuulumattoman äänen. Tunnistan kuinka tämä kuulomaton ulottuvuus sekä edeltää että seuraa kuultua ääntä ja ympäröi ne olemassaolollaan. Se tuo minut lähteelle, jossa kuulen oman olemisemme hienovaraisen solinan.
 
Äänen koti = Hiljaisuus

Kuulumaton ääni on kuin syvä uni, jossa kaikki on yhtä. Ilman havaitsijaa ja havaittua objektia on vain puhdas tietoisuus, näkymättömänä, koskemattomana ja ajattelemisen ulottumattomissa. Hiljaisuus on kuin pyhän äidin kohtu – luomistyön lähde. Kaikki äänet syntyvät hiljaisuudessa, ja äänten värinä synnyttää kaiken.
Ääni sekä luo muotoja että johdattaa niiden toiselle puolelle. Sinne, missä hiljaisuus asuu. Ilman hiljaisuutta ei ääni voisi ilmetä. Kaikki ilmentymät tarvitsevat jonkin pohjan, jolla ilmentyä. Sanat piirtyvät paperiin, elokuva elokuvakankaalle, ääni hiljaisuuteen. Jopa hiljaisuus itsessään tarvitsee näkymättömän pohjan, jolla se tulee tunnistetuksi.
 
Jatkan hiljaisen A-U-M äänteen toistamista. Tuntuu kuin kylpisin kosmisen virran parantavassa syleilyssä. Kun äänet lopulta vaikenevat eikä jäljellä tunnu olevan mitään, en yllätyksekseni tunne itseäni yksinäiseksi tai olemattomaksi. Hiljaisuus on kaikkialla. En koe hiljaisuutta äänten poissaolona vaan enemminkin ajattomuutena ja kaiken näkymättömänä taustana - puhtaana sivuna, jolle ja josta kaikki ilmentyy. En siis tarvitse objekteja – ajatuksia, tunteita ja havaintoja - ollakseni tietoinen, sillä tiedän vaistomaisesti, että olen läsnä ja tietoinen.
 
Minä Olen = Olen läsnä

Mieli mieltää hiljaisuuden melun puutteeksi tai rauhalliseksi mielen tilaksi. Mutta oppiessani tunnistamaan hiljaisuuden äänten välissä ja ympärillä ymmärrän sen kertovan Jumalan kaiken kattavasta rakkaudesta – ajattomasta Olemisesta ilman sanoja.
Kun äänet vaikenevat, alkaa hiljaisuus puhua. Tässä äänettömässä kommunikaatiossa huomio vetäytyy poispäin niin ajatuksista, tunteista, kuin havainnoistakin. Jatkan vetäytymistä, kunnes tarkkaavaisuuskin hälvenee ja jäljelle jää vain hiljaisuuden meri. Tunnen olevani unen ja valveilla olon välisessä autuaassa tilassa, ajattomuudessa, jossa vetäydyn unten valtakuntaan.
 
Objektiivisen kadotessa jää kuitenkin jotakin hyvin oleellisen tuntuista jäljelle: Minä. Tiedän että minä olen. Olen myös tietoinen eikä minun tarvitse muuttua tai tulla joksikin tullakseni tietoiseksi. Minä olen! Olemista ja tietoisuutta ei voi erottaa toisistaan. Ne ovat kytköksissä toisiinsa, Yksi, joka tunnistaa Itsensä ja Itsestä kumpuavan tietoisuuden virran.
Hiljaisuudessa lepään Itsessä. Oivallan, että juuri Itsessä lepääminen on objekteihin kiinnittymätöntä läsnäoloa. Tunnistan siis itse itseni! Yhtäkkiä on totuus Itsestä niin päivän selvä, että ihmettelen, kuinka olen pysynyt kulkemaan sen ohi. Koska todellinen Minä eli Itse ei ole objekti, ei sillä ole mitään objektiivisia ominaisuuksia. Juuri siksi sitä ei voi koskaan löytää tai tiedostaa, vaan ainoastaan se Itse tunnistaa ja tietää itsensä.
 
Toimintatapoihin samaistunut persoona ei siis olekaan todellinen Itse vaan itse, joka perustuu ajatuksiin, kuvitelmiin, kuviin ja uskomuksiin.  Vaikka olen hämmentynyttäkin hämmentyneempi, riemuitsen siitä, että mieltäni painanut arvoitus ratkeaa! Ymmärrän, että en voi löytää tai saavuttaa Itseä, koska olen Itse etsimäni.  Ainoastaan erillisen itsen näkökulmasta on olemassa joku, joka etsii todellista itseään. Mutta hiljaisuus kertoo, että ei ole olemassa erillistä itseä.
 
Minä

Arkipäiväisessä kielenkäytössä viittaan jatkuvasti minään, tiedostamatta kuitenkaan kuka on todellinen minä. Syntymäpäiväni tai vanhoja ystäviä tavatessani saatan ihmetellä, miksi tuntemukseni itsestä pysyy samana kehoni iästä, roolistani ja elämäntapahtumistani riippumatta. Nyt tiedän. Koska todellinen Minä eli Itse on lähempääkin lähempänä ja niin arkipäiväinen, olen sivuuttanut tiedon siitä ja vaipunut unohduksen uneen. En voi todellakaan tavoittaa Itseä tikapuita taivaaseen kiipeämällä. Itse ei ole teoreettinen, filosofinen, meditatiivinen tai valaistunut tila tai ulottuvuus, jonka voi onnistua saavuttamaan vain tavattomasti ponnistellen, vaan Itse on se mitä Minä olen, mitä jokainen meistä on.

Rannaton Silta
 
Lepään yön sylissä. Hienoinen usva verhoaa kaiken, mutta kuin varkain nousee usvasta kuva rannattomasta sillasta. Ilman mennyttä ja tulevaa ei ole lähtöpistettä tai määränpäätä, on vain Oleminen. Minä Olen. Ajan ja rajojen kadotessa tulemme yhdeksi kansaksi ilman kotimaata.
Vielä hetki äänettömyyttä ennen kuin yölinnut aloittavat aamu öisen konserttinsa. Samassa lähelleni lennähtää kuitenkin yksittäinen laulaja. Se istahtaa puun oksalle ja visertää: ”Olen kuiskaus korvassasi, Minä olen tie.”