Luku 4. Eksyksissä

​Teksti videoon https://youtu.be/PVOFT2NDONw 
 
On syksy ja askeleeni vievät minut vaeltamaan. Nautin Pyreneiden vuoriston kuulaudesta ja käsin kosketeltavasta rauhasta. Luonto on pukeutunut kauneimpaan väriloistoonsa ja lumoaa minut niin, että matka taittuu lähes huomaamatta. En ole tuntikausiin kohdannut muita ihmisiä, ja niinpä yllätyn, kun vastaani tulee toinen vaeltaja. Hän vaikuttaa hyvin hätääntyneeltä. Hetken keskusteltuamme selviää, että mies on eksynyt reitiltään eikä kykene hahmottamaan sijaintiaan. Reittikarttaa tutkiessamme osoittautuu, että olemme matkalla samaan kylään ja niinpä taitamme loppumatkan yhdessä. Juttelemme niitä näitä, mutta lauseiden välistä paljastuu miehen huolen aihe. Hänen olisi pitänyt olla jo majapaikassaan valmistautumassa aperitiiville ja sen jälkeiselle illalliselle. Päämäärän lähestyessä aistin hänen huojentuneisuutensa, myöhästyminen jää lopulta ainoastaan puoleen tuntiin. Kylään saavuttuamme hyvästelemme ranskalaiseen tapaan poskisuudelmin ja hyvän illan toivotuksin. Hämmästykseni on suuri, kun erotessamme paljastuu, että miehellä ei ole matkaseuraa eikä kukaan ole odottamassa häntä illalliselle! 
 
Pelko – erillisen itsen maailma
Tunnistan hänen hätänsä. Järjellä ei pelkoa voi sivuuttaa, se voi syntyä hyvinkin mitättömän tuntuisista asioista. Pienet asiat alkavat kuitenkin tuntua suurilta, kun pelko tulee ulos luolastaan. Pelolla on kyky naamioitua niin taitavasti, että usein on vaikea nähdä, mitä sen taakse kätkeytyy. Pelon jokainen ilmenemismuoto on saa ravintonsa kuitenkin samasta lähteestä: erillisyyden uskosta. Uskomusta seuraa, että kokeminen tuntuu jakaantuvan kahtia. Tämä dualistinen näkökulma sisältää subjektin, ”minän”, joka kokee jotakin. Samaistuminen erilliseksi itseksi luo leiman kaikkiin kokemuksiin ja estää näkemästä, että erillinen itse on ainoastaan yksi kokemisen näkökulma.
 
Samaistumista seuraa, että minuutemme vaikuttaa rajoittuvan ja olevan sidoksissa kehoon ja sen kohtaloon. Erillinen itse on keskipiste, jonka ympärillä kaikki muu näyttää pyörivän. Kaikki sen ajatukset, tunteet ja havainnot vaikuttavat hyvin henkilökohtaisilta. Ne muodostavat yksityisen, kehon olemassaoloon sidoksissa olevan maailman, jossa turvallisuus ja hengissä pysyminen ovat keskeisiä tekijöitä. Ei siis ihme, että erillinen itse on jatkuvasti hädissään, valmiina reagoimaan ja suojautumaan vaaratekijöiltä, jotka uhkaavat sen olemassaoloa.
Kuulen repustani puhelimen kilahduksen. Vaikka olen rauhoittanut päiväni sosiaaliselta medialta, en malta olla vilkaisematta puhelimen ruutua. Nopea silmäys osoittaa viestin tulleen poliisilta. Sydämeni alkaa pamppailla ja tuskan hiki kohoaa otsalleni, mutta päätän olla välittämättä viestistä ja suljen puhelimen. Tuntuu kuin myrskytuuli olisi silmänräpäyksessä pyyhkäissyt olemattomiin vaelluksen jälkeinen seesteisyyden.
 
Yritän torjua mielessäni pyörivää myllerrystä, mutta aikani kamppailtuani annan periksi ja uskaltaudun perehtymään viestiin tarkemmin. Yllätykseni on suuri, kun huomaan viestin tulleenkin postista – hätääntynyt mieleni vain oli tehnyt asiasta toisenlaisen tulkinnan!
 
Suojautuminen
Ihmettelen käännettä, jonka vaelluspäiväni on saanut.  Vaikuttaa ilmeiseltä, että elämä on tuonut minulle tärkeää kohdattavaa eksyneen vaeltajan ja puhelinviestin muodossa. Tunnistan, että tarpeeni suojautua muodostaa sokean pisteeni. Ikään kuin näkymättömissä piilisi nimeämätön uhka, jolta on piilouduttava. Pitääkseni uhkakuvat loitolla olen yrittänyt kontrolloida elämää ja  pyrkinyt luomaan ympärilleni maailman, joka on ennustettavissa ja hallittavissa. Sellaisen, joka suojaa minua ei-toivotuilta asioilta eikä herätä pelkoja. Mielenrauhani on saattanut häiriintyä, jos joku henkilö ei käyttäydy niin kuin hänen minun mielestäni pitäisi tai jos jokin tilanne ei ole sellainen kuin toivoisin sen olevan. Huomaan, että määrittäessäni miellyttävän ja epämiellyttävän, hyvän ja pahan, lukitsen olosuhteet, joissa minä tuntisin oloni hyväksi ja turvalliseksi. Kaikkein merkillisintä on kuitenkin, että olen uskonut, että näin kuuluukin tehdä.
Mielessäni alkaa pyöriä otoksia elämästäni. Uppoudun nojatuoliini kuin elokuvissa konsanaan, ja katson, mitä kuvat paljastavat minulle. Näen, kuinka elämän energia heikkenee ja tukkeutuu kohtaamattomuuden ja suojautumisen seurauksena. Juuri tämä hidas, paikoilleen juuttunut ja itsensä ympäri pyörivä energia nostattaa pelon, joka salpaa hengityksen ja saa sydämen hakkaamaan. Se mikä äsken oli hyvää, muuttuu salamannopeasti huonoksi! Kirkkaasti solisevasta purosta tulee synkkä virta, riemu vaihtuu tuskaksi, rakastettu vihamieheksi, rauha levottomuudeksi.
 
Kulmionaatiopiste
Tunnen, että olen saapunut kulmionaatiopisteeseen, jossa minun on uskallettava kurkistaa lokeron sisälle. Suojautuminen sen paremmin kuin mitkään muutkaan keinot eivät auta pakenemaan, sillä elämän tapahtumat herättävät pelon vääjäämättä henkiin. Minun on vaikea nähdä, mistä suojautumisen tarpeeni perimiltään johtuu – aivan niin kuin pakkanen olisi jähmettänyt koko olemukseni ja haluaisi pitää minua vankinaan. Rentoudun. Ohjaksia höllentäessäni tuntuu, kuin jotakin raskasta sulaisi pois. Kun en vastusta sitä mikä on, väistyvät mieleni luomat esteet, ja jo kohta muistuukin mieleeni alkuillasta saamani puhelinviesti. Ja silloin tiedän: pelkään tulevani tuomituksi virheistä ja tietämättömyydestä, toiminnasta, joka saattaisi aiheuttaa vahinkoa minulle itselleni tai toisille ihmisille. Ajatus on tuskin ehtinyt käydä mielessäni, kun sinne jo alkaa piirtyä uhkaavan tuntuisia mielikuvia ja ajatuksia. Tunnen, kuinka koko olemukseni lukkiutuu ja lantioni kiertyy vasemmalle, kuin tulevaa väistäen. En anna mielikuvien viedä minua mukanaan vaan suoristan rintakehäni ja lantioni, valmiina kohtaamaan sen, mitä ikinä onkaan tulossa.
Pallean ja alavatsan puristus tuntuvat melkeinpä sietämättömiltä. Ahdistavasta olotilasta huolimatta en anna periksi vaan istun kiirastulessa yrittämättä muuttaa mitään. 
Kärsivällisyyteni palkitaan, kun tuntemukset lopulta häviävät kuin itsestään. Antautumista seuraavassa kirkkaudessa oivallan, että olen paennut syyllisyyden tuntoa.
 
Projisointi
Mieleeni muistuu aiempia elämänvaiheita, jolloin saatoin tuntea syyllisyyttä melkeinpä mistä vain. Uskoin vapautuneeni syyllisyyden repusta aikapäiviä sitten, mutta kokemukseni viestivät minulle päinvastaista. Oivallan, että syyllisyyden tunto ei itse asiassa edes halua tulla vapautetuksi, koska silloin erillisyyden tunne ja autonomian illuusio menettäisivät voimaansa! Syvällä tunnistamattomalla tasolla pelkäämme, että syyllisyydestä ja kärsimyksestä vapautumisen myötä myös me itse katoaisimme. Askeleistamme painuu jälkiä hiekkaan ja salaa mielessämme toivomme, että niistä jäisi jäljelle jotain pysyvää – sellaista, jota valtameren aallot eivät kykene huuhtomaan pois.
 
Kaikella kätketyllä on kuitenkin halu päästä vapauteen. Mieli ratkaisee asian projisoimalla syyllisyyden tunnon ulos päin. Tällä tavoin tulee toisesta ihmisestä, järjestelmästä tai yhteisöstä auktoriteetti, jota tilanteesta riippuen joko kunnioitamme tai vastustamme.  Syyllinen ei huomaa rakentavansa hiekkalinnaa, joka voi sortua milloin vain. Luhistumisen hetkellä paljastuu linnan kätköistä syyllisyyden ja rangaistuksi tulemisen pelko. Kerta toisensa jälkeen suojaudumme puolustautumalla, taistelemalla tai piiloutumalla, kunnes havahdumme ja ymmärrämme, että projisoinnin sijaan on valonheittäjä kohdistettava itseen päin. Sillä niin kauan kuin työnnän häiriötekijät ympäristöön, palautuvat ne minulle bumerangin lailla ja ympäröivät minut ihmisillä, jotka haluavat toimia kanssani samalla tavoin! Mutta uhkaavat tilanteet ja toiset ihmiset heijastavat ainoastaan sitä, mitä en ole osannut tai uskaltanut kohdata itsessäni. Suojaudun, arvostelen, yritän hallita ja tuomitsen toisia, koska olen kykenemätön kohtaamaan projektioiden alkulähdettä – omaa mieltäni!
 
Rauhoittuminen
Mieli ei voi tiedostaa itseään ja siksi en edes yritä tavoitella syyllisyyden alkujuurta ajattelemisen avulla. Sen sijaan nautin illan kuulaudesta ja keskityn kuuntelemaan kirkon kellojen kauaksi kantavaa iltasoittoa. Ja eipä aikaakaan, kun jo lepään Itsessä, ajattoman olemisemme rauhassa. Oivallan, että aina kun reagoin johonkin ärsykkeeseen, toimin erillisen itsen hyväksi ja teen erillisyyden illuusiosta todellisen. Kaikki sen ylläpitoa palveleva toiminta aiheuttaa väistämättä pelkoa. Syyllisyyden tunto voi olla niin voimallista, että se projisoituu todellisen tuntuiseksi abstraktioksi tuntemattomassa lymyävästä, nimettömästä uhasta.
Syvälle hautautuneita aihioita on vaikea tunnistaa, sillä mieli ehdollistuu sellaisille ajattelemisen, uskomisen ja toimimisen tavoille, jotka ohjaavat syyllisyydestä poikivan tuskan ja kivun välttämiseen. Siksi ne ovat aina tavalla tai toisella läsnä, ja kuin veteen heitetty kivi, ne luovat väreitä kaikkiin kokemuksiin.
 
On jo puoli yö ennen kuin maltan käydä levolle. Vaelluspäivälläni on ollut monia yllättäviä käänteitä, ja tuntuu hyvältä painautua yöpuulle.
Yön syliin sukeltaessani avaudun näkemään, että Olemisen todellisuus ei muutu tai häviä silloin, kun jälkeni huuhtoutuvat pois. Juuri ennen nukahtamista ehtii mielessäni käydä myös häkellyttävä kysymys: jos oppisin elämään ymmärrykseni todeksi, niin häviäisikö tarpeeni suojautua? Olisiko mahdollista hyväksyä elämä sellaisena kuin se kulloinkin ilmentyy?