Saara oli kokenut mielessään melkoisen muodon muutoksen. Jo pienestä tytöstä alkaen koettu epävarmuus ja jatkuva epäily olivat alkaneet väistyä, ja tilalle oli tullut luottamus, luottamusta elämään. Saaralla oli kaksoissisar Reetta, joka tuntui olleen kaikessa aina täysin päinvastainen kuin Saara. Siltä oli ainakin päälin puolin vaikuttanut. Yleensä Saara oli sisaruksista se joka kääntyi Reetan puoleen, mutta nyt Reetta olikin yllättäen pyytänyt saada tavata Saaran. Reetta oli ammatiltaan juristi, ja oli ollut pitkään töissä järjestössä, joka oli ottanut tehtäväkseen naisten eriarvoisuuden poistamisen kehitysmaissa. Saara puolestaan oli opiskellut teologiaa ja päätynyt seurakunnan virkailijaksi. Opinnoista oli tullut Saaralle ikuisuusprojekti. Saara ei ollut päässyt eroon häntä jatkuvasti kalvavasta ajatuksesta, että oli ehkä sittenkin valinnut väärän alan. Seurakunnan sisällä vallinneet ristiriidat eivät tehneet asiaa helpommaksi. Niinpä Saara oli pitkällisen harkinnan, edestakaisen huopaamisen ja soutamisen jälkeen vaihtanut alaa. Jotta ei alkaisi taas empiä ja katua päätöstään, oli Saara ensin irtisanoutunut ilman tietoa tulevasta. Perheen taloudellinen tilanne antoi myötä tällaisen päätöksen tekemiseen. Saara tunsi, että oli joutunut vetämään köyttä asiasta puolisonsa Jounin kanssa. Saara koki, että Jouni ei olisi halunnut hänen tekevän niin radikaalia muutosta.

​Muutamia kuukausia työpaikkansa jättämisen jälkeen Saara oli kohdannut kauppamatkalla vanhan opiskelutoverin, joka teologian opintojen jälkeen oli hankkinut itselle vielä psykoterapeutin koulutuksen. Ja eipä aikaakaan, kun Saara löysi itsensä koulun penkiltä: myös hänestä oli tuleva psykoterapeutti. Tutkinnon suoritettuaan Saara oli päässyt töihin keskukseen, joka tarjosi vaihtoehtoisen terveydenhuollon palveluita. Muutos entiseen oli suuri. Saara oli todella nauttinut työstään, vaikka ei aiemmassa elämässään olisi ikinä voinut kuvitella ryhtyvänsä hoitotyöhön. Teologian opinnot olivat kiinnostaneet häntä lähinnä teoreettis-filosofiselta pohjalta. Saara oli enemminkin karttanut vieraita ihmisiä kuin asettautunut heidän kanssaan läheiseen kontaktiin. 

Harri kiiruhti askeliaan. Ne narskuivat mukavasti pakkaslumessa ja jättivät jälkeensä kumean kaiun, ikään kuin joku olisi kulkenut hänen perässään, samoin askelin. Kiireen tunne syntyi huonosta omatunnosta. Hän oli luvannut olla kotona kahdeksalta, mutta innostunut juttelemaan seuratoverinsa kanssa uintiharjoitusten jälkeen – ja samalla oli unohtunut lupaus auttaa Leenaa iltapuhteissa. Vaikka lapset olivat jo kouluikäisiä, olivat illat edelleen yllättävän työläitä. Jo pelkästään seuraavan päivän aikataulujen yhteensovittaminen kävi työstä, puhumattakaan lasten harrastusten ja kouluun liittyvien aktiviteettien huolenpidosta. Harri melkeinpä ikävöi aikoja, jolloin illan rutiineihin oli kuulunut lasten kylvettäminen ja iltasatu. Niiden ääressä oli hän itsekin rentoutunut.

Kiirehtimisestä huolimatta tuntui hyvältä kävellä raikkaassa pakkasilmassa ja miettiä vielä kaikessa rauhassa Tomin kanssa käytyä keskustelua. He olivat nuoruuden aikaisia seuratovereita. Kumpikaan heistä ei kovasta uurastuksesta huolimatta ollut yltänyt huipulle asti, aina oli jokin epäonni tullut estämään menestystä, joka olisi johtanut kansainvälisiin kilpailuihin. Nuoruuden ajoista oli kulunut jo pari kymmentä vuotta, kun kaverukset kohtasivat yllättäen uimahallissa – vanhan rakkauden ääressä. Harri oli alkanut haikailla vanhan aktiviteetin perään, mieli kaipaisi kilpailemisen tuomaa jännitystä ja ruumiillista kuntoa. Ratkaisu oli löytynyt entisille kilpaurheilijoille tarkoitetusta uintiseurasta. Harjoittelun tarkoituksena ei ollut paluu kilpakentille, vaan ainoastaan rento ja mukava tapa hoitaa kuntoaan ja leikkimielellä kilpailla kavereiden kesken. Niin Harri oli uskotellut itselle.

Tomin kanssa keskustellessa Harri oli tuntenut rentoutuvansa – hän suorastaan tunsi itsensä uudestaan nuoreksi, aikuisen elämän moninaiset haasteet tuntuivat katoavan hetkeksi. Harri ja Tomi huomasivat yllätyksekseen, että heidän tiensä olivat olleet hyvinkin samanlaiset, vaikka heidän uravalintansa olikin ohjannut heidät eri teille ja erottanut pariksi kymmeneksi vuodeksi. Tomi oli päätynyt tutkijaksi yliopistolle, kun Harri puolestaan oli perustanut rakennusalan yrityksen. Uinnin ja vanjojen muistojen herääminen pyyhkäisi aikuisen elämän kuitenkin hetkeksi kokonaan mielestä, ja keskustelu Harrin ja Tomin välillä sujui kuin itsestään  - aivan niin kuin he eivät olisivat olleet erossa muutamaa päivää kauempaa. Kohtaaminen johti siihen, että kaverukset päättivät osallistua aikuisille uimareille järjestettyyn Suomen mestaruuskilpailuun harjoituskauden päätteeksi. He laativat itselle harjoitusohjelman, jonka tavoite oli selkeä: vielä kerran kilpakentille – ja tällä kertaa voittamaan!

​Harri mietti kotiin kävellessään, kuinka vaimo Leena mahtaisi suhtautua hänen uintiharrastuksensa aktivoitumiseen. Yrittäjäksi ryhdyttyään ei Harrilla ollut juurikaan aikaa paneutua kotiasioihin, vaan ne olivat jääneet lähinnä Leenan hartioille. Harri oli luvannut, että olisi enemmän kotona työpaineidein hellittäessä, mutta nyt hän oli kuitenkin tekemässä juuri päin vastaista. Harri ei oikein itsekään ymmärtänyt jatkuvaa tekemisen tarvettaan, hänen oli vaikea asettua aloilleen. Silloinkin kun se olisi ollut mahdollista, hän yleensä aina lähti suunnittelemaan jotakin uutta. 

Kotiin tultuaan Harri perusteli uintiharjoituksiin panostamista rentoutumisen tarpeella. Uinti ja kilpailutapahtuvat toivat hänelle tervetulleen vastapainon yrittäjyydelle. Ja koska perheen toimeentulo perustui pitkälti Harrin teknokemia-yrityksen  menestymiseen, oli sen jatkumisen kannalta välttämätöntä löytää vastapaino ainaiselle työn tekemiselle. Harri ymmärsi myös vetää ”oikeasta naurusta” ja kehua Leenaa; sitä kuinka hienosti Leena oli oman työnsä rinnalla hoitanut kotia ja lapsia. Harri kertoi Leenalla olevansa varsinainen ”onnen pekka” saatuaan niin ihanan ja ymmärtäväisen vaimon. Leenan olemus muuttui Harrin puhuessa alun kireydestä rennommaksi. Harrin puhuessa oli Leena lopuksi kuin sulaa vahaa. Itse asiassa myös Leena tunsi olevansa onnekas kun sai auttaa Harria menestymään. Heidän yhteisestä kodista ja ​kaikesta siinä tekemästään Leena oli suorastaa ylpeä. Leena osasi toteuttaa monia asioita ennen kuin Harri oli edes osannut pyytää niitä. 

Kerttu oli unohtunut nieleskelemään Keijun sanoja. Hän olisi mielellään käskenyt Keijua poistumaan kodistaan, jotta voisi rauhassa omissa oloissaan miettiä kaikkea kuulemaansa. Kerttu kuitenkin tiesi, että Keiju oli hänen sisimpänsä peili, joka kyllä lähtisi pois Keijun niin toivoessa. Kerttu ei kuitenkaan halunnut menettää tilaisuutta nähdä syvemmälle salaiseen mieleen – juuri sitähän hän oli itse asiassa halunnut vaikka nyt vastustikin sitä. Egollisen pelin tiedostettuaan Kerttu nieli ylpeytensä ja halunsa paeta yllättävän haastavaksi ja samalla myös väsyttäväksi muodostunutta keskustelua.

• Mutta meillehän on luvattu, että Rakkaudessa saamme ikuisen elämän, uskaltautui Kerttu sanomaan.

Herätyskellon soidessa Kerttu sulki sen kiireisesti - vielä puoli tuntia lisää unta oli nyt paikallaan yöllisen valvomisen jälkeen. Kerttu oli jälleen kerran herännyt puolisonsa Heikin jatkuvaan kuorsaamiseen, joka tuntui yön aikana saavan mitä ihmeellisempiä muotoja, hennosta ääntelystä aina sikamaiseen röhkimiseen saakka. Aiemmin Kerttu oli kyennyt nukkumaan muutamista yöllisistä havahtumisista huolimatta varsin sikeästi, mutta viimeisten viikkojen aikana oli puolison kuorsaaminen herättänyt hänessä ihmeellistä levottomuutta, joka aiheutti sydämen levotonta sykähtelyä ja pakotti nousemaan ylös vuoteesta. Välillä Kerttu hermostui kuorsaamisesta niin, että nukahti uudelleen vasta aamun koitossa puolison noustessa ylös.

​Nyt Kerttu halusi antaa aikaa itselle ja kuunnella sisintään. Mikä ihmeessä on saanut minut pelkäämään niin paljon, että en saa enää kunnolla nukutuksi, hän lausui puoli ääneen itsekseen, kuulijoina kun olivat lähinnä seinät.

Oli sunnuntaiaamu. Petrus loikoili sängyssä avoimesta ikkunasta kuuluvan linnun laulun huumaamana. Kun kirkon kellot löivät kahdeksan lyöntiä, Petrus havahtui unenomaisesta tilastaan ja muisti sopineensa golf-kierroksesta hyvän ystävänsä kanssa. Petrus oli harrastanut golfia jo yli kymmenen vuoden ajan, mutta erityisesti viimeisen vuoden ajan hänestä oli alkanut tuntua, että hän oli pääsemässä pelin salaisuuden jäljille.

​Päivä aukeni aurinkoisena, ja aamujoogan ja hyvän aamiaisen jälkeen Petrus seisoi ensimmäisellä tiiauspaikalla valmiina pelin haasteisiin. Oli Petruksen ystävän vuoro aloittaa peli. Ystävän harmiksi pallo kaartoi vasemmalle väylän viereiseen metsikköön. Kun Petrus asettui tiiauspaikalle, vakuutteli hän itselle, että ei ainakaan tee samaa virhettä kuin ystävänsä. Vaan kuinka kävikään, hänen pallonsa lensi samansuuntaisesti – ja laskeutui metsän puolelle ystävän pallon viereen! Huono alku jatkui haparointina seuraavissa lyönneissä, ja ”huipentui” kolmeen puttiin ensimmäisellä viheriöllä.