Kertomus ykseydestä - kirjassani "Silta Erillisyydestä Ykseyteen"
Sadan vuoden yksinäisyys
- Sukupolvesta sukupolveen -
Yksin sinä olet tänne tullut ja yksin sinä täältä lähdet. Näin meille kerrotaan. Yksinäisyyteen liitetään usein vanhuus ja avuttomuus, siksi yksinäisyys on jotain mitä ihmisen tulisi välttää. Yksinäisyyteen liittyy myös lukuisia muita uskomuksia. Yksinäinen ihminen kokee helposti, että hän on ulkopuolinen ja erillinen, ei kuulu mihinkään. Juhlapyhät ja perhejuhlat tuovat yksinäisyyden tunteen kärjistetysti esille. Tuntuu, että jää ulkopuoliseksi, kun perheet viettävät yhteistä aikaa. Jopa viikonloppu on monelle yksinäiselle liikaa. Kun toiset ottavat perjantai-illan ja sitä seuraavan viikonlopun riemuiten vastaanne ovat yksinäiselle piinallista aikaa, maanantai ja arkiset rutiinit tuntuvat liian kaukaiselta.
On loppiaispäivä, suuri juhlapyhä Kanarian saarilla. Lähden iltapäiväkävelylle, kapuan kaupunkia ylös vuorille päin ja saavun alueelle, jossa on paikallisten taloja sekä loma-asuntoja. Espanjassa lounas ajoittuu vapaapäivinä myöhäiseen iltapäivään, ja joka puolelta tuntuu kuuluvan perheiden ääniä: puheen porinaa, astioiden kilinää ja ruoan tuoksua. Ylhäällä kylässä on kaksi ravintolaa, jotka ovat täynnä iloisesti seurustelevia ihmisiä viettämässä vapaapäivää hyvän ruoan ja viinin kera. Merkillinen kaihoisa tunne valtaa mieleni. Tunnistan ulkopuolisuuden tunteen, joka on minulle tuttu menneisyydestä. Nuorena opiskelijana kävin usein pimeän tultua iltakävelyllä ja ihailin omakotitalojen valoja ja kuvittelin siellä asuvien ihmisten elämää. Sattui, kun itse oli etsimässä elämän suuntaa ja tulevaisuus oli hämärän peitossa. Noilla kävelyillä tunsin usein suurta haikeutta ja kaipuuta. En silloin pystynyt määrittelemään syytä tunteisiini, olihan minulla ystäviä ja lapsuuden perheeni – en todellakaan ollut yksin. Samanlainen haikeus valtasi minut usein myöhemminkin, sekä yksin ollessani että muiden ihmisten seurassa.
Pääsin nyt kohtaamaan minulle tutun haikeuden tunteen jälleen uudestaan. Sukelsin siihen täysillä, annoin tunteen vallata koko kehoni ja yllätyin: tunteen ytimestä löytyi kaipuu Kotiin, kaipuu todelliseen kotiini, rakkauteen.
Kaipuu
Kaipuu jonnekin on tunne, jonka perässä saatamme kulkea koko elämämme. Kuvittelemme, että kaipaamamme on jossain ulkopuolellamme. Todellinen Koti löytyy sisimmästä – sama koti joka on meissä jokaisessa. Etsiessämme kuljemme kotimme ohi, emme pysty näkemään että olemme joka hetki siellä. Pelot ja ajatukset yksinäisyydestä pitävät meidät sieltä pois. Perhejuhlissa ja juhlapyhinä tämä kaipuu voimistuu ja saattaa tuntua täysin kestämättömältä. Siksi niin monet ihmiset lähtevät pakoon juhlapyhiä. Itseään ei kuitenkaan voi paeta, mieli seuraa meitä minne ikinä menemmekin. Tilapäisesti saattaa uusi ympäristö auttaa unohtamaan kaipuun, mutta ennemmin tai myöhemmin tunne saa meidät kiinni.
Isoäitini kaipasi koko elämänsä rakkautta. Hän oli syntynyt 1909 ja ajalle tyypilliseen tapaan hänet oli kasvatettu melko ankaralla kädellä. Sisarukset olivat häntä huomattavasti vanhempia, minkä vuoksi hän koki viettäneensä yksinäisen lapsuuden. Kun hänen miehensä sodan aikana kuoli tuberkuloosiin, hän jäi yksin kahden pojan kanssa, vailla ammattia ja asuntoa. Pojat lähetettiin sodan jaloista Ruotsiin sotalapsiksi. Myöhemmin perhe pääsi muuttamaan pieneen yksiöön Helsingin Lauttasaaressa ja isoäitini sai työpaikan pankkivirkailijana. Lapsuuden kokemukset, kaksi sotaa ja aviomiehen kuolema saivat isoäitini janoamaan elämää. Tuntui, kuin elämä olisi ollut koko ajan kaksi askelta hänen edellään. Siksi hänellä oli jatkuva kiire ja hätä, tuntui että mikään ei riittänyt tyydyttämään hänen elämänjanoaan. Rakkautta ei yksinkertaisesti tuntunut olevan riittävästi jaossa ja sitä oli jatkuvasti janottava ja etsittävä. Kun isoäitini pitkäaikaisen miesystävänsä kuoltua jäi yksin, olivat juhlapyhät hänelle painajaista. Samoin oli viikonloppujen laita, sunnuntai masensi jo pelkkänä ajatuksena. Hänen yksinäisyyden tunteensa oli juhlapyhinä niin kauhea, että joulun pyhiksi osunut sappikivileikkaus tuntui hänestä pelastukselta! Tämä pojista ja poikien perheistä ja yhdessä vietetyistä jouluaatoista huolimatta.
Turva – rakkaudessa
Isoäitini vanhuuden turva oli pojissa ja pojilleen hän oli säästänyt perintöä. Oli halu jättää jälkeensä jotain konkreettista hyvää, josta perilliset voisivat nauttia. Isoäiti eli vaatimattomasti ja säästi kaikessa mahdollisessa. Kun molemmat pojat yllättäen kuolivat saman vuoden aikana, putosi elämältä pohja. Turvaa ei ollutkaan, vaikkakin poikien perheet jälkeläisineen olivat jatkuvassa yhteydessä ja huolehtivat isoäidistä. Jotain pysyvältä tuntuvaa oli kuitenkin kadonnut. Kun kyky kävellä heikkeni iän mukana ja yli 90 vuoden iässä katosi kokonaan, maailmakin supistui pieneksi. Kiireet ja meno loppuivat, ei ollut enää mahdollisuutta mennä mihinkään. Viimeisinä vuosina muuttui myös puhuminen vaivalloiseksi, ääni ei yksinkertaisesti tuntunut tottelevan.
Isoäitini kertoi usein haluavansa kuolla, hän oli elämässään kaiken nähnyt ja kokenut, ei ollut enää mitään minkä vuoksi elää. Hän totesi olevansa liian väsynyt elääkseen, mutta liian pelokas kuollakseen! Elämän mittaan tehdyt valinnat kaduttivat isoäitiä. Hän koki, että oli liian usein asettanut oman etunsa ensisijaiseksi ja rakkauden nälässään laiminlyönyt lähimmäisiään, tehnyt vääriä tekoja. Viimeisen elinvuotensa aikana isoäidin voimat olivat vähissä. Vähäinen valveillaoloaika kului lähinnä ollessa, muuhun ei ollut juuri mahdollisuuttakaan. Tässä olemisessa aukeni kuitenkin jotain uutta. Kun kävin katsomassa häntä, olimme usein vain hiljaa läsnä toisillemme. Hänen mielipaikkansa oli kahvila merenrannalla, jonne sään salliessa kuljetin hänet pyörätuolilla. Siellä istuessamme vain olimme ja katsoimme toisiamme aika ajoin silmiin. Aina välillä isoäitini huokaisi ja sai sanottua, että on niin hyvä olla. Kun kaikki kiireet olivat loppuneet, ei ollut enää toiveita eikä elämään liittyviä pelkoja, silloin aukeni tilaa rauhalle – ja rakkaudelle.
Kun isoäitini 100-vuotisjuhlan aattona kysyin, mitä hän haluasi minun puhuvan ja kertovan juhlayleisölle, oli vastauksena rakkaus. Kerro rakkaudesta, kerro miten tärkeää on rakastaa itseään sekä muistaa ja rakastaa muita ihmisiä, olla yhdessä. Kun juhlassa kohotimme satavuotiaalle maljamme ja kerroin isoäidin sanomasta juhlaväelle, tuntui kuin sadan vuoden kiitollisuus olisi laskeutunut keskuuteemme. Olimme toistemme jatkumoja, isoäidin sanoma tavoitti jokaisen – arvokas testamentti nuoremmalle polvelle.
Syyllisyys
Elämän aikana tehdyt pahat teot ja syyllisyys, ne olivat asioita joita isoäitini kantoi mukanaan. Kun olin ”opettajani” johtamalla yli kahdestakymmenestä eri kansallisuudesta koostuvan Matka-terapeuttiryhmän matkalla Intiassa, pääsin kohtaamaan ja irrottautumaan esivanhempien kantamasta syyllisyydestä; syyllisyydestä joka juontuu ns. pahoista teoista. Olin Rishikesissä, joka on pyhä kaupunki Ganges-virran pohjoisessa päässä Himalajan juurella. Kaupunkia hallitsee jättimäinen Shivan , tuhon jumalan, patsas keskellä Ganges jokea. Tuhon jumala hajottaa meissä ihmisissä vanhoja uskomuksia ja ajatuksia, jotka pitävät meitä kiinni – sitovat egoomme. Koin Rishikesin ilmapiirin niin voimalliseksi, että toisena iltana siellä ollessamme sain valtavan päänsäryn. Tehdessäni Ystäväni avustuksella ns. sisäistä matkaa kohtasin itsessäni esivanhempien pahoja tekoja; me jokainen kannamme paitsi omia, myös esivanhempiemme tunteita ja tekoja itsessämme. Koko elämä on tallentuneena tietoisuudessa, jota kehomme heijastaa.
Sisäisen matkan avulla pääsin katkaisemaan sidoksia esivanhempien tekoihin ja vapautin sekä itseni että heidät niihin liittyvästä syyllisyydestä – anteeksiannolla. Annoin anteeksi pahat tekomme – teot jotka mieli on luokitellut pahoiksi. Yöllä kehoni reagoi puhdistumiseen ripulilla, tuntui että jokaisella solullani oli halu puhdistautua. Seuraavana aamupäivänä meillä oli kaste pyhässä Gangesissa – joka joulukuussa oli varsin kylmää. Ganges on alkulähteillään täysin kirkasta ja puhdasta ja sanotaan, että siihen kastautuvalla ihmisellä on mahdollisuus puhdistua karmastaan. Elämä on täynnä symboleja ja niistä vesi heijastaa tietoisuutta. Puhdas vesi on ikään kuin ajatukseton tietoisuus, jossa ihminen voi puhdistautua. Kaste oli voimakas kokemus; vielä kauniimpaa oli kuitenkin se mitä sen yhteydessä oli tapahtunut. Kun saavuin ashramiimme, oli puhelimessani viesti äidiltäni. Isoäitini oli samana aamuna nukkunut pois sadan vuoden iässä. Ja tämä tapahtui yhtäaikaisesti kasteemme kanssa; kun yksi ihminen puhdistautuu, se kertautuu kaikkialla hänen ympäristössään, itseämme työstämällä autamme myös muita ihmisiä vapautumaan. Isoäitini sai kauan kaipaamansa vapautuksen ja nukkui pois.
Uutisen luettuani kuljin uudestaan Ganges-joelle. Ostin isoäidilleni hindulaiseen perinteeseen liittyvän kukkaveneen, jonka laskin joen virtaan. Siinä se ui, sadan vuoden yksinäisyys, vihdoin rakkaudella täyttyneenä! Rakkaudelle joka on Yksi – yksi laine joessa yhtyen kokonaiseen valtamereen. Kiitin isoäitiäni puhdistumisestamme ja yhtymisestämme rakkaudessa.
On loppiaispäivä, suuri juhlapyhä Kanarian saarilla. Lähden iltapäiväkävelylle, kapuan kaupunkia ylös vuorille päin ja saavun alueelle, jossa on paikallisten taloja sekä loma-asuntoja. Espanjassa lounas ajoittuu vapaapäivinä myöhäiseen iltapäivään, ja joka puolelta tuntuu kuuluvan perheiden ääniä: puheen porinaa, astioiden kilinää ja ruoan tuoksua. Ylhäällä kylässä on kaksi ravintolaa, jotka ovat täynnä iloisesti seurustelevia ihmisiä viettämässä vapaapäivää hyvän ruoan ja viinin kera. Merkillinen kaihoisa tunne valtaa mieleni. Tunnistan ulkopuolisuuden tunteen, joka on minulle tuttu menneisyydestä. Nuorena opiskelijana kävin usein pimeän tultua iltakävelyllä ja ihailin omakotitalojen valoja ja kuvittelin siellä asuvien ihmisten elämää. Sattui, kun itse oli etsimässä elämän suuntaa ja tulevaisuus oli hämärän peitossa. Noilla kävelyillä tunsin usein suurta haikeutta ja kaipuuta. En silloin pystynyt määrittelemään syytä tunteisiini, olihan minulla ystäviä ja lapsuuden perheeni – en todellakaan ollut yksin. Samanlainen haikeus valtasi minut usein myöhemminkin, sekä yksin ollessani että muiden ihmisten seurassa.
Pääsin nyt kohtaamaan minulle tutun haikeuden tunteen jälleen uudestaan. Sukelsin siihen täysillä, annoin tunteen vallata koko kehoni ja yllätyin: tunteen ytimestä löytyi kaipuu Kotiin, kaipuu todelliseen kotiini, rakkauteen.
Kaipuu
Kaipuu jonnekin on tunne, jonka perässä saatamme kulkea koko elämämme. Kuvittelemme, että kaipaamamme on jossain ulkopuolellamme. Todellinen Koti löytyy sisimmästä – sama koti joka on meissä jokaisessa. Etsiessämme kuljemme kotimme ohi, emme pysty näkemään että olemme joka hetki siellä. Pelot ja ajatukset yksinäisyydestä pitävät meidät sieltä pois. Perhejuhlissa ja juhlapyhinä tämä kaipuu voimistuu ja saattaa tuntua täysin kestämättömältä. Siksi niin monet ihmiset lähtevät pakoon juhlapyhiä. Itseään ei kuitenkaan voi paeta, mieli seuraa meitä minne ikinä menemmekin. Tilapäisesti saattaa uusi ympäristö auttaa unohtamaan kaipuun, mutta ennemmin tai myöhemmin tunne saa meidät kiinni.
Isoäitini kaipasi koko elämänsä rakkautta. Hän oli syntynyt 1909 ja ajalle tyypilliseen tapaan hänet oli kasvatettu melko ankaralla kädellä. Sisarukset olivat häntä huomattavasti vanhempia, minkä vuoksi hän koki viettäneensä yksinäisen lapsuuden. Kun hänen miehensä sodan aikana kuoli tuberkuloosiin, hän jäi yksin kahden pojan kanssa, vailla ammattia ja asuntoa. Pojat lähetettiin sodan jaloista Ruotsiin sotalapsiksi. Myöhemmin perhe pääsi muuttamaan pieneen yksiöön Helsingin Lauttasaaressa ja isoäitini sai työpaikan pankkivirkailijana. Lapsuuden kokemukset, kaksi sotaa ja aviomiehen kuolema saivat isoäitini janoamaan elämää. Tuntui, kuin elämä olisi ollut koko ajan kaksi askelta hänen edellään. Siksi hänellä oli jatkuva kiire ja hätä, tuntui että mikään ei riittänyt tyydyttämään hänen elämänjanoaan. Rakkautta ei yksinkertaisesti tuntunut olevan riittävästi jaossa ja sitä oli jatkuvasti janottava ja etsittävä. Kun isoäitini pitkäaikaisen miesystävänsä kuoltua jäi yksin, olivat juhlapyhät hänelle painajaista. Samoin oli viikonloppujen laita, sunnuntai masensi jo pelkkänä ajatuksena. Hänen yksinäisyyden tunteensa oli juhlapyhinä niin kauhea, että joulun pyhiksi osunut sappikivileikkaus tuntui hänestä pelastukselta! Tämä pojista ja poikien perheistä ja yhdessä vietetyistä jouluaatoista huolimatta.
Turva – rakkaudessa
Isoäitini vanhuuden turva oli pojissa ja pojilleen hän oli säästänyt perintöä. Oli halu jättää jälkeensä jotain konkreettista hyvää, josta perilliset voisivat nauttia. Isoäiti eli vaatimattomasti ja säästi kaikessa mahdollisessa. Kun molemmat pojat yllättäen kuolivat saman vuoden aikana, putosi elämältä pohja. Turvaa ei ollutkaan, vaikkakin poikien perheet jälkeläisineen olivat jatkuvassa yhteydessä ja huolehtivat isoäidistä. Jotain pysyvältä tuntuvaa oli kuitenkin kadonnut. Kun kyky kävellä heikkeni iän mukana ja yli 90 vuoden iässä katosi kokonaan, maailmakin supistui pieneksi. Kiireet ja meno loppuivat, ei ollut enää mahdollisuutta mennä mihinkään. Viimeisinä vuosina muuttui myös puhuminen vaivalloiseksi, ääni ei yksinkertaisesti tuntunut tottelevan.
Isoäitini kertoi usein haluavansa kuolla, hän oli elämässään kaiken nähnyt ja kokenut, ei ollut enää mitään minkä vuoksi elää. Hän totesi olevansa liian väsynyt elääkseen, mutta liian pelokas kuollakseen! Elämän mittaan tehdyt valinnat kaduttivat isoäitiä. Hän koki, että oli liian usein asettanut oman etunsa ensisijaiseksi ja rakkauden nälässään laiminlyönyt lähimmäisiään, tehnyt vääriä tekoja. Viimeisen elinvuotensa aikana isoäidin voimat olivat vähissä. Vähäinen valveillaoloaika kului lähinnä ollessa, muuhun ei ollut juuri mahdollisuuttakaan. Tässä olemisessa aukeni kuitenkin jotain uutta. Kun kävin katsomassa häntä, olimme usein vain hiljaa läsnä toisillemme. Hänen mielipaikkansa oli kahvila merenrannalla, jonne sään salliessa kuljetin hänet pyörätuolilla. Siellä istuessamme vain olimme ja katsoimme toisiamme aika ajoin silmiin. Aina välillä isoäitini huokaisi ja sai sanottua, että on niin hyvä olla. Kun kaikki kiireet olivat loppuneet, ei ollut enää toiveita eikä elämään liittyviä pelkoja, silloin aukeni tilaa rauhalle – ja rakkaudelle.
Kun isoäitini 100-vuotisjuhlan aattona kysyin, mitä hän haluasi minun puhuvan ja kertovan juhlayleisölle, oli vastauksena rakkaus. Kerro rakkaudesta, kerro miten tärkeää on rakastaa itseään sekä muistaa ja rakastaa muita ihmisiä, olla yhdessä. Kun juhlassa kohotimme satavuotiaalle maljamme ja kerroin isoäidin sanomasta juhlaväelle, tuntui kuin sadan vuoden kiitollisuus olisi laskeutunut keskuuteemme. Olimme toistemme jatkumoja, isoäidin sanoma tavoitti jokaisen – arvokas testamentti nuoremmalle polvelle.
Syyllisyys
Elämän aikana tehdyt pahat teot ja syyllisyys, ne olivat asioita joita isoäitini kantoi mukanaan. Kun olin ”opettajani” johtamalla yli kahdestakymmenestä eri kansallisuudesta koostuvan Matka-terapeuttiryhmän matkalla Intiassa, pääsin kohtaamaan ja irrottautumaan esivanhempien kantamasta syyllisyydestä; syyllisyydestä joka juontuu ns. pahoista teoista. Olin Rishikesissä, joka on pyhä kaupunki Ganges-virran pohjoisessa päässä Himalajan juurella. Kaupunkia hallitsee jättimäinen Shivan , tuhon jumalan, patsas keskellä Ganges jokea. Tuhon jumala hajottaa meissä ihmisissä vanhoja uskomuksia ja ajatuksia, jotka pitävät meitä kiinni – sitovat egoomme. Koin Rishikesin ilmapiirin niin voimalliseksi, että toisena iltana siellä ollessamme sain valtavan päänsäryn. Tehdessäni Ystäväni avustuksella ns. sisäistä matkaa kohtasin itsessäni esivanhempien pahoja tekoja; me jokainen kannamme paitsi omia, myös esivanhempiemme tunteita ja tekoja itsessämme. Koko elämä on tallentuneena tietoisuudessa, jota kehomme heijastaa.
Sisäisen matkan avulla pääsin katkaisemaan sidoksia esivanhempien tekoihin ja vapautin sekä itseni että heidät niihin liittyvästä syyllisyydestä – anteeksiannolla. Annoin anteeksi pahat tekomme – teot jotka mieli on luokitellut pahoiksi. Yöllä kehoni reagoi puhdistumiseen ripulilla, tuntui että jokaisella solullani oli halu puhdistautua. Seuraavana aamupäivänä meillä oli kaste pyhässä Gangesissa – joka joulukuussa oli varsin kylmää. Ganges on alkulähteillään täysin kirkasta ja puhdasta ja sanotaan, että siihen kastautuvalla ihmisellä on mahdollisuus puhdistua karmastaan. Elämä on täynnä symboleja ja niistä vesi heijastaa tietoisuutta. Puhdas vesi on ikään kuin ajatukseton tietoisuus, jossa ihminen voi puhdistautua. Kaste oli voimakas kokemus; vielä kauniimpaa oli kuitenkin se mitä sen yhteydessä oli tapahtunut. Kun saavuin ashramiimme, oli puhelimessani viesti äidiltäni. Isoäitini oli samana aamuna nukkunut pois sadan vuoden iässä. Ja tämä tapahtui yhtäaikaisesti kasteemme kanssa; kun yksi ihminen puhdistautuu, se kertautuu kaikkialla hänen ympäristössään, itseämme työstämällä autamme myös muita ihmisiä vapautumaan. Isoäitini sai kauan kaipaamansa vapautuksen ja nukkui pois.
Uutisen luettuani kuljin uudestaan Ganges-joelle. Ostin isoäidilleni hindulaiseen perinteeseen liittyvän kukkaveneen, jonka laskin joen virtaan. Siinä se ui, sadan vuoden yksinäisyys, vihdoin rakkaudella täyttyneenä! Rakkaudelle joka on Yksi – yksi laine joessa yhtyen kokonaiseen valtamereen. Kiitin isoäitiäni puhdistumisestamme ja yhtymisestämme rakkaudessa.