​Teksti videoon https://youtu.be/PVOFT2NDONw 
 
On syksy ja askeleeni vievät minut vaeltamaan. Nautin Pyreneiden vuoriston kuulaudesta ja käsin kosketeltavasta rauhasta. Luonto on pukeutunut kauneimpaan väriloistoonsa ja lumoaa minut niin, että matka taittuu lähes huomaamatta. En ole tuntikausiin kohdannut muita ihmisiä, ja niinpä yllätyn, kun vastaani tulee toinen vaeltaja. Hän vaikuttaa hyvin hätääntyneeltä. Hetken keskusteltuamme selviää, että mies on eksynyt reitiltään eikä kykene hahmottamaan sijaintiaan. Reittikarttaa tutkiessamme osoittautuu, että olemme matkalla samaan kylään ja niinpä taitamme loppumatkan yhdessä. Juttelemme niitä näitä, mutta lauseiden välistä paljastuu miehen huolen aihe. Hänen olisi pitänyt olla jo majapaikassaan valmistautumassa aperitiiville ja sen jälkeiselle illalliselle. Päämäärän lähestyessä aistin hänen huojentuneisuutensa, myöhästyminen jää lopulta ainoastaan puoleen tuntiin. Kylään saavuttuamme hyvästelemme ranskalaiseen tapaan poskisuudelmin ja hyvän illan toivotuksin. Hämmästykseni on suuri, kun erotessamme paljastuu, että miehellä ei ole matkaseuraa eikä kukaan ole odottamassa häntä illalliselle! 
 
Pelko – erillisen itsen maailma
Tunnistan hänen hätänsä. Järjellä ei pelkoa voi sivuuttaa, se voi syntyä hyvinkin mitättömän tuntuisista asioista. Pienet asiat alkavat kuitenkin tuntua suurilta, kun pelko tulee ulos luolastaan. Pelolla on kyky naamioitua niin taitavasti, että usein on vaikea nähdä, mitä sen taakse kätkeytyy. Pelon jokainen ilmenemismuoto on saa ravintonsa kuitenkin samasta lähteestä: erillisyyden uskosta. Uskomusta seuraa, että kokeminen tuntuu jakaantuvan kahtia. Tämä dualistinen näkökulma sisältää subjektin, ”minän”, joka kokee jotakin. Samaistuminen erilliseksi itseksi luo leiman kaikkiin kokemuksiin ja estää näkemästä, että erillinen itse on ainoastaan yksi kokemisen näkökulma.
 
Samaistumista seuraa, että minuutemme vaikuttaa rajoittuvan ja olevan sidoksissa kehoon ja sen kohtaloon. Erillinen itse on keskipiste, jonka ympärillä kaikki muu näyttää pyörivän. Kaikki sen ajatukset, tunteet ja havainnot vaikuttavat hyvin henkilökohtaisilta. Ne muodostavat yksityisen, kehon olemassaoloon sidoksissa olevan maailman, jossa turvallisuus ja hengissä pysyminen ovat keskeisiä tekijöitä. Ei siis ihme, että erillinen itse on jatkuvasti hädissään, valmiina reagoimaan ja suojautumaan vaaratekijöiltä, jotka uhkaavat sen olemassaoloa.
Kuulen repustani puhelimen kilahduksen. Vaikka olen rauhoittanut päiväni sosiaaliselta medialta, en malta olla vilkaisematta puhelimen ruutua. Nopea silmäys osoittaa viestin tulleen poliisilta. Sydämeni alkaa pamppailla ja tuskan hiki kohoaa otsalleni, mutta päätän olla välittämättä viestistä ja suljen puhelimen. Tuntuu kuin myrskytuuli olisi silmänräpäyksessä pyyhkäissyt olemattomiin vaelluksen jälkeinen seesteisyyden.
 
Yritän torjua mielessäni pyörivää myllerrystä, mutta aikani kamppailtuani annan periksi ja uskaltaudun perehtymään viestiin tarkemmin. Yllätykseni on suuri, kun huomaan viestin tulleenkin postista – hätääntynyt mieleni vain oli tehnyt asiasta toisenlaisen tulkinnan!
 
Suojautuminen
Ihmettelen käännettä, jonka vaelluspäiväni on saanut.  Vaikuttaa ilmeiseltä, että elämä on tuonut minulle tärkeää kohdattavaa eksyneen vaeltajan ja puhelinviestin muodossa. Tunnistan, että tarpeeni suojautua muodostaa sokean pisteeni. Ikään kuin näkymättömissä piilisi nimeämätön uhka, jolta on piilouduttava. Pitääkseni uhkakuvat loitolla olen yrittänyt kontrolloida elämää ja  pyrkinyt luomaan ympärilleni maailman, joka on ennustettavissa ja hallittavissa. Sellaisen, joka suojaa minua ei-toivotuilta asioilta eikä herätä pelkoja. Mielenrauhani on saattanut häiriintyä, jos joku henkilö ei käyttäydy niin kuin hänen minun mielestäni pitäisi tai jos jokin tilanne ei ole sellainen kuin toivoisin sen olevan. Huomaan, että määrittäessäni miellyttävän ja epämiellyttävän, hyvän ja pahan, lukitsen olosuhteet, joissa minä tuntisin oloni hyväksi ja turvalliseksi. Kaikkein merkillisintä on kuitenkin, että olen uskonut, että näin kuuluukin tehdä.
Mielessäni alkaa pyöriä otoksia elämästäni. Uppoudun nojatuoliini kuin elokuvissa konsanaan, ja katson, mitä kuvat paljastavat minulle. Näen, kuinka elämän energia heikkenee ja tukkeutuu kohtaamattomuuden ja suojautumisen seurauksena. Juuri tämä hidas, paikoilleen juuttunut ja itsensä ympäri pyörivä energia nostattaa pelon, joka salpaa hengityksen ja saa sydämen hakkaamaan. Se mikä äsken oli hyvää, muuttuu salamannopeasti huonoksi! Kirkkaasti solisevasta purosta tulee synkkä virta, riemu vaihtuu tuskaksi, rakastettu vihamieheksi, rauha levottomuudeksi.
 
Kulmionaatiopiste
Tunnen, että olen saapunut kulmionaatiopisteeseen, jossa minun on uskallettava kurkistaa lokeron sisälle. Suojautuminen sen paremmin kuin mitkään muutkaan keinot eivät auta pakenemaan, sillä elämän tapahtumat herättävät pelon vääjäämättä henkiin. Minun on vaikea nähdä, mistä suojautumisen tarpeeni perimiltään johtuu – aivan niin kuin pakkanen olisi jähmettänyt koko olemukseni ja haluaisi pitää minua vankinaan. Rentoudun. Ohjaksia höllentäessäni tuntuu, kuin jotakin raskasta sulaisi pois. Kun en vastusta sitä mikä on, väistyvät mieleni luomat esteet, ja jo kohta muistuukin mieleeni alkuillasta saamani puhelinviesti. Ja silloin tiedän: pelkään tulevani tuomituksi virheistä ja tietämättömyydestä, toiminnasta, joka saattaisi aiheuttaa vahinkoa minulle itselleni tai toisille ihmisille. Ajatus on tuskin ehtinyt käydä mielessäni, kun sinne jo alkaa piirtyä uhkaavan tuntuisia mielikuvia ja ajatuksia. Tunnen, kuinka koko olemukseni lukkiutuu ja lantioni kiertyy vasemmalle, kuin tulevaa väistäen. En anna mielikuvien viedä minua mukanaan vaan suoristan rintakehäni ja lantioni, valmiina kohtaamaan sen, mitä ikinä onkaan tulossa.
Pallean ja alavatsan puristus tuntuvat melkeinpä sietämättömiltä. Ahdistavasta olotilasta huolimatta en anna periksi vaan istun kiirastulessa yrittämättä muuttaa mitään. 
Kärsivällisyyteni palkitaan, kun tuntemukset lopulta häviävät kuin itsestään. Antautumista seuraavassa kirkkaudessa oivallan, että olen paennut syyllisyyden tuntoa.
 
Projisointi
Mieleeni muistuu aiempia elämänvaiheita, jolloin saatoin tuntea syyllisyyttä melkeinpä mistä vain. Uskoin vapautuneeni syyllisyyden repusta aikapäiviä sitten, mutta kokemukseni viestivät minulle päinvastaista. Oivallan, että syyllisyyden tunto ei itse asiassa edes halua tulla vapautetuksi, koska silloin erillisyyden tunne ja autonomian illuusio menettäisivät voimaansa! Syvällä tunnistamattomalla tasolla pelkäämme, että syyllisyydestä ja kärsimyksestä vapautumisen myötä myös me itse katoaisimme. Askeleistamme painuu jälkiä hiekkaan ja salaa mielessämme toivomme, että niistä jäisi jäljelle jotain pysyvää – sellaista, jota valtameren aallot eivät kykene huuhtomaan pois.
 
Kaikella kätketyllä on kuitenkin halu päästä vapauteen. Mieli ratkaisee asian projisoimalla syyllisyyden tunnon ulos päin. Tällä tavoin tulee toisesta ihmisestä, järjestelmästä tai yhteisöstä auktoriteetti, jota tilanteesta riippuen joko kunnioitamme tai vastustamme.  Syyllinen ei huomaa rakentavansa hiekkalinnaa, joka voi sortua milloin vain. Luhistumisen hetkellä paljastuu linnan kätköistä syyllisyyden ja rangaistuksi tulemisen pelko. Kerta toisensa jälkeen suojaudumme puolustautumalla, taistelemalla tai piiloutumalla, kunnes havahdumme ja ymmärrämme, että projisoinnin sijaan on valonheittäjä kohdistettava itseen päin. Sillä niin kauan kuin työnnän häiriötekijät ympäristöön, palautuvat ne minulle bumerangin lailla ja ympäröivät minut ihmisillä, jotka haluavat toimia kanssani samalla tavoin! Mutta uhkaavat tilanteet ja toiset ihmiset heijastavat ainoastaan sitä, mitä en ole osannut tai uskaltanut kohdata itsessäni. Suojaudun, arvostelen, yritän hallita ja tuomitsen toisia, koska olen kykenemätön kohtaamaan projektioiden alkulähdettä – omaa mieltäni!
 
Rauhoittuminen
Mieli ei voi tiedostaa itseään ja siksi en edes yritä tavoitella syyllisyyden alkujuurta ajattelemisen avulla. Sen sijaan nautin illan kuulaudesta ja keskityn kuuntelemaan kirkon kellojen kauaksi kantavaa iltasoittoa. Ja eipä aikaakaan, kun jo lepään Itsessä, ajattoman olemisemme rauhassa. Oivallan, että aina kun reagoin johonkin ärsykkeeseen, toimin erillisen itsen hyväksi ja teen erillisyyden illuusiosta todellisen. Kaikki sen ylläpitoa palveleva toiminta aiheuttaa väistämättä pelkoa. Syyllisyyden tunto voi olla niin voimallista, että se projisoituu todellisen tuntuiseksi abstraktioksi tuntemattomassa lymyävästä, nimettömästä uhasta.
Syvälle hautautuneita aihioita on vaikea tunnistaa, sillä mieli ehdollistuu sellaisille ajattelemisen, uskomisen ja toimimisen tavoille, jotka ohjaavat syyllisyydestä poikivan tuskan ja kivun välttämiseen. Siksi ne ovat aina tavalla tai toisella läsnä, ja kuin veteen heitetty kivi, ne luovat väreitä kaikkiin kokemuksiin.
 
On jo puoli yö ennen kuin maltan käydä levolle. Vaelluspäivälläni on ollut monia yllättäviä käänteitä, ja tuntuu hyvältä painautua yöpuulle.
Yön syliin sukeltaessani avaudun näkemään, että Olemisen todellisuus ei muutu tai häviä silloin, kun jälkeni huuhtoutuvat pois. Juuri ennen nukahtamista ehtii mielessäni käydä myös häkellyttävä kysymys: jos oppisin elämään ymmärrykseni todeksi, niin häviäisikö tarpeeni suojautua? Olisiko mahdollista hyväksyä elämä sellaisena kuin se kulloinkin ilmentyy?

Teksti videoon https://youtu.be/7da2_MHOCO0
​
Lepään alkukesäisen illan hiljaisuudessa. Ainoat korviini kantautuvat äänet ovat laineiden vieno liplatus ja käen kauaksi kantautuva kukunta. Olen yksin keskellä ei mitään, vaan olenko yksinäinen? Hiljaisuus samaistetaan myös äänettömyyteen, mutta hiljaisuus on mahdollista kokea olosuhteista riippumatta – jopa keskellä meluisaa kaupunkia.

Pysähdyn – havahdun

Nykyelämää leimaavat kiire ja tavoitteellisuus, jossa pysähtyminen tulkitaan pysähtyneisyydeksi. Kiihkeä rytmi luo mielikuvan persoonallisesta keskiöstä, jonka ympärillä kaikki tuntuu pyörivän. Emme malta hiljentää tahtia, koska tehtävää ja saavutettavaa tuntuu olevan enemmän kuin tarpeeksi. Keskeytymätön ”on-line” tila luo illuusion yhteydestä ja persoonallisesta keskiöstä.  Kun yhteyden pito lakkaa, syntyy hätä. Hätä yksinäisyydestä, tarpeettomuudesta, selviämisestä, ulkopuolelle jäämisestä.

Ikäviä tuntemuksia, joissa piilee kuitenkin lahja. Lahjakääröä avattaessa pääsemme aistimaan olemisen todellisuutta ilman mielen luomia konsepteja. Todellinen tarkoittaa muuttumatonta, elämäntilanteesta tai – olosuhteista riippumatonta olemisen todellisuutta – yhteyttä ja sanatonta kommunikaatiota, joka on ajan, paikan ja ajattelemisen ulottumattomissa. Näkemisen avain on halukkuus hyväksyä ja kohdata kaikki tuntemukset sellaisena kuin ne ovat. Ja odottamatta huomaamme, että ainoa tapa päästä eteenpäin on pysähtyä! Pysähtyä ja toivottaa kaikki tervetulleeksi mitään muuttamatta tai manipuloimatta.

Kuin varoen koputamme näkyvän ja näkymättömän välistä ovea ja alamme aistia ajatusten välistä hiljaisuutta.  Pysähtyminen ei tarkoita täydellistä tekemättömyyttä vaan sitä, että heittäydymme tutkimusmatkailijaksi, joka opittujen uskomusten- ja konseptien sijaan perehtyy olemisen todellisuuteen omien kokemustensa pohjalta. On vain yksi jakamaton totuus, mutta sitä voidaan lähestyä eri tavoin. Polkuja on monta, mutta jokainen niistä on ainutkertainen ja kukin voidaan sanoittaa monin eri tavoin. Matkan edetessä alkaa valo siivilöityä uskomusverhon läpi ja lopulta kysyjä päätyy oleellisen äärelle ja alkaa ihmetellä omaa todellisuuttaan.

Kuka minä olen? Kuka kysyy, kun minä kysyn?  Kuka näkee ja kuule, kun minä näen ja kuulen? Entä kuka näkee unia ja on kaikkien kokemusten kokija? Intuitiivinen, varsin itsestään selvän tuntuinen vastaus on, että se olen minä. Mutta kuka tai mikä sitten on minä? Jos minä en ole sama kuin kokemukseni, ajatukseni, tunteeni ja havaintoni, niin mitä jää jäljelle, jos ne riisutaan pois yltäni? Kun kehonikin lopulta häviää, niin missä tai mitä minä olen silloin – vai olenko ollenkaan? Onko mahdollista, että on olemassa määritteistä vapaa ”minä”? Minä, jonka olemassaolo on riippumaton siitä, mitä ikinä tapahtuu tai on tapahtumatta?  

Epävireinen sävelkulku

Näiden kysymysten äärellä huomaan, että olen samaistanut kehoni näkijäksi, kuulijaksi, tekijäksi. Tuntuu, kuin kehoni sisällä asustaisi taukoamatta puhuva ”minä”. Tämä minä ei ole koskaan täysin tyytyväinen, vaan sillä on jatkuvasti ongelmia. Se miettii, mitä sen pitäisi tehdä ja miten sen pitäisi muuttaa ulkoista maailmaa, jotta se vapautuisi ongelmistaan. Mutta sen sijaan, että etsin aktiivisesti ratkaisuja ongelmiini, voin vetäytyä niistä poispäin, ikään kuin istuisin elokuvissa ja katselisin valkokankaalla elokuvaa omasta elämästäni.

Kiinnittämättömyydestä käsin tunnistan samaistumiseni tekijäksi, joka ei siedä hitautta ja tekemättömyyttä. Asioita eteenpäin puskemalla se on puolustanut itse luotua todellisuuskuvaa. Taistelija on ollut vahva ja perään antamaton, aivan niin kuin se hakisi oikeutusta omalle olemassaololleen. Sen sinnikkyyteen on liittynyt myös uhkakuva siitä, että joku toinen voisi vahingoittaa tai hallita sitä. Tällainen toimintatapa on ajan myötä synnyttänyt riitasointuisia sävelkulkuja, jotka estävät kuulemasta kaikkein hienovaraisinta sointia – omaa säveltämme.

Hiljaisessa ympäristössä ajatusvirtani hidastuu ja intuitio kutsuu minut laulamaan. Toistan hienovaraisesti ikiaikaista A-O-M äänettä ja tunnustelen näiden kolmen yksittäisen äänen resonanssia kehossani. Puhtaan hiljaisen äänen laulaminen ja toistaminen saa aikaan rauhallisen ja keskittyneen olon. Kuunteleminen ja kuuleminen tuntuvat muodostavan parin, jonka läsnäolossa aistin yllättäen neljännen, kuulumattoman äänen. Tunnistan kuinka tämä kuulomaton ulottuvuus sekä edeltää että seuraa kuultua ääntä ja ympäröi ne olemassaolollaan. Se tuo minut lähteelle, jossa kuulen oman olemisemme hienovaraisen solinan.
 
Äänen koti = Hiljaisuus

Kuulumaton ääni on kuin syvä uni, jossa kaikki on yhtä. Ilman havaitsijaa ja havaittua objektia on vain puhdas tietoisuus, näkymättömänä, koskemattomana ja ajattelemisen ulottumattomissa. Hiljaisuus on kuin pyhän äidin kohtu – luomistyön lähde. Kaikki äänet syntyvät hiljaisuudessa, ja äänten värinä synnyttää kaiken.
Ääni sekä luo muotoja että johdattaa niiden toiselle puolelle. Sinne, missä hiljaisuus asuu. Ilman hiljaisuutta ei ääni voisi ilmetä. Kaikki ilmentymät tarvitsevat jonkin pohjan, jolla ilmentyä. Sanat piirtyvät paperiin, elokuva elokuvakankaalle, ääni hiljaisuuteen. Jopa hiljaisuus itsessään tarvitsee näkymättömän pohjan, jolla se tulee tunnistetuksi.
 
Jatkan hiljaisen A-U-M äänteen toistamista. Tuntuu kuin kylpisin kosmisen virran parantavassa syleilyssä. Kun äänet lopulta vaikenevat eikä jäljellä tunnu olevan mitään, en yllätyksekseni tunne itseäni yksinäiseksi tai olemattomaksi. Hiljaisuus on kaikkialla. En koe hiljaisuutta äänten poissaolona vaan enemminkin ajattomuutena ja kaiken näkymättömänä taustana - puhtaana sivuna, jolle ja josta kaikki ilmentyy. En siis tarvitse objekteja – ajatuksia, tunteita ja havaintoja - ollakseni tietoinen, sillä tiedän vaistomaisesti, että olen läsnä ja tietoinen.
 
Minä Olen = Olen läsnä

Mieli mieltää hiljaisuuden melun puutteeksi tai rauhalliseksi mielen tilaksi. Mutta oppiessani tunnistamaan hiljaisuuden äänten välissä ja ympärillä ymmärrän sen kertovan Jumalan kaiken kattavasta rakkaudesta – ajattomasta Olemisesta ilman sanoja.
Kun äänet vaikenevat, alkaa hiljaisuus puhua. Tässä äänettömässä kommunikaatiossa huomio vetäytyy poispäin niin ajatuksista, tunteista, kuin havainnoistakin. Jatkan vetäytymistä, kunnes tarkkaavaisuuskin hälvenee ja jäljelle jää vain hiljaisuuden meri. Tunnen olevani unen ja valveilla olon välisessä autuaassa tilassa, ajattomuudessa, jossa vetäydyn unten valtakuntaan.
 
Objektiivisen kadotessa jää kuitenkin jotakin hyvin oleellisen tuntuista jäljelle: Minä. Tiedän että minä olen. Olen myös tietoinen eikä minun tarvitse muuttua tai tulla joksikin tullakseni tietoiseksi. Minä olen! Olemista ja tietoisuutta ei voi erottaa toisistaan. Ne ovat kytköksissä toisiinsa, Yksi, joka tunnistaa Itsensä ja Itsestä kumpuavan tietoisuuden virran.
Hiljaisuudessa lepään Itsessä. Oivallan, että juuri Itsessä lepääminen on objekteihin kiinnittymätöntä läsnäoloa. Tunnistan siis itse itseni! Yhtäkkiä on totuus Itsestä niin päivän selvä, että ihmettelen, kuinka olen pysynyt kulkemaan sen ohi. Koska todellinen Minä eli Itse ei ole objekti, ei sillä ole mitään objektiivisia ominaisuuksia. Juuri siksi sitä ei voi koskaan löytää tai tiedostaa, vaan ainoastaan se Itse tunnistaa ja tietää itsensä.
 
Toimintatapoihin samaistunut persoona ei siis olekaan todellinen Itse vaan itse, joka perustuu ajatuksiin, kuvitelmiin, kuviin ja uskomuksiin.  Vaikka olen hämmentynyttäkin hämmentyneempi, riemuitsen siitä, että mieltäni painanut arvoitus ratkeaa! Ymmärrän, että en voi löytää tai saavuttaa Itseä, koska olen Itse etsimäni.  Ainoastaan erillisen itsen näkökulmasta on olemassa joku, joka etsii todellista itseään. Mutta hiljaisuus kertoo, että ei ole olemassa erillistä itseä.
 
Minä

Arkipäiväisessä kielenkäytössä viittaan jatkuvasti minään, tiedostamatta kuitenkaan kuka on todellinen minä. Syntymäpäiväni tai vanhoja ystäviä tavatessani saatan ihmetellä, miksi tuntemukseni itsestä pysyy samana kehoni iästä, roolistani ja elämäntapahtumistani riippumatta. Nyt tiedän. Koska todellinen Minä eli Itse on lähempääkin lähempänä ja niin arkipäiväinen, olen sivuuttanut tiedon siitä ja vaipunut unohduksen uneen. En voi todellakaan tavoittaa Itseä tikapuita taivaaseen kiipeämällä. Itse ei ole teoreettinen, filosofinen, meditatiivinen tai valaistunut tila tai ulottuvuus, jonka voi onnistua saavuttamaan vain tavattomasti ponnistellen, vaan Itse on se mitä Minä olen, mitä jokainen meistä on.

Rannaton Silta
 
Lepään yön sylissä. Hienoinen usva verhoaa kaiken, mutta kuin varkain nousee usvasta kuva rannattomasta sillasta. Ilman mennyttä ja tulevaa ei ole lähtöpistettä tai määränpäätä, on vain Oleminen. Minä Olen. Ajan ja rajojen kadotessa tulemme yhdeksi kansaksi ilman kotimaata.
Vielä hetki äänettömyyttä ennen kuin yölinnut aloittavat aamu öisen konserttinsa. Samassa lähelleni lennähtää kuitenkin yksittäinen laulaja. Se istahtaa puun oksalle ja visertää: ”Olen kuiskaus korvassasi, Minä olen tie.”

Alkukesäinen päivä on heleän kaunis. Vuosi vuodelta olen yhä haltioituneempi Pohjolan kesän valosta.  Kuinka kauniisti tyynen veden pinta heijastaakaan siihen piirtyneitä siluetteja! Katselen suorastaan lumoutuneena valon ja varjon leikkiä ja jollakin merkillisellä tavalla koen, että en ole ainoastaan katsoja vaan suorastaan olennainen osa tapahtumaa. Universumin luovaa tanssia seuratessani tunnen myös syvää kaihoa. Olenko katsomassa elämän pienoisnäytelmää, jossa kaikki ilmentynyt katoaa aikanaan takaisin tietoisuuden valtamereen? Entä mikä on havaintojeni todellisuus? Näenkö ehkä ainoastaan unikuvia, jotka viivähtävät tietoisuudessa vain hetkisen?

Heijasteet – onnellisuuden etsintä
Heijasteet herättävät minussa mielikuvan onnellisuuden etsinnästä. Kuinka helposti ryhdynkään etsimään uutta, jos en konkreettisesti niin ainakin mielessäni. Tuntuu, kuin olisin aika ajoin suorastaan pakotettu löytämään jotakin, joka on entistä parempaa, suurempaa tai tärkeämpää. Jotain sellaista, joka tekisi minut onnelliseksi. Kuljen monia polkuja, kunnes turhaudun ja pysähdyn. Ja silloin, täysin yllättäen, tunnistan välähdyksen omaisesti tyhjyydestä kumpuavaa onnellisuutta, jolle ei ole mitään konkreettista syytä. Ihmettelen, että olenko itse este itselleni? Mitä jos etsimäni onkin kuin veteen piirtynyt heijaste, joka lumoaa minut niin, että jään vangiksi havaintojen luomaan todellisuus-kuvaan? Mitä jos minuksi ja maailmaksi mieltämäni kokonaisuus onkin heijastus jostain syvemmästä, sellaisesta, jota en nimeämällä, ajattelemalla, tutkimalla tai etsimällä kykene koskaan tavoittamaan? 

Moottori: puutteen tunne
Luonnon helmassa mieleni tyyntyy ja etsinnän tarve häviää ajattoman olemisen rauhaan.  Seisahdun ja suljen silmäni. Hengitän syvään ja tunnen, kuinka ilma virtaa jalkapohjien kautta kohti päälakea ja takaisin päin, kuin maan ja taivaan yhdistäen. Jatkan harjoitusta, kunnes tunnen, että kehoni ei enää rajoita minua ympäristöstäni.  On vain värähtelyä ja erilaisia tuntemuksia.  Avaan silmäni ja ihmettelen: muotojen väliset rajat ovat hälvenneet. Näköpiirini sumetessa maisema muuttuu lähes unenomaiseksi, abstraktioksi vailla kiinnekohtia. Tunnen liikkuvani maattomalla maaperällä, jossa myös ajatteleminen ja havaitseminen peittyvät usvaan. Udun keskeltä alkaa kuitenkin välkehtiä valoa, ja maiseman muuttuessa kirkkaammaksi kirkastuu mielenikin. Esille nousee vaivihkaa sana puutteellisuus. Tunnistan sen. Tuntuu kuin puutteellisuuden tunne olisi oleellinen osa elämääni. Osa, joka kuin varkain ruokkii sekä kehoa että mieltä.

Kaipuu
En ole tiedostanut, kuinka usein hakeudun sellaisten aktiviteettien ja kohteiden pariin, jotka peittävät tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteen. En ole myöskään osannut nähdä aktiviteettien ja puutteellisuuden tunteen välistä yhteytä.  Erilaisten toimintojen pariin hakeutuminen toimii kuin polttomoottorina, joka käynnistää ja pitää yllä etsinnän suomaa jännitettä. Matkalla oleminen ruokkii haavekuvaani tulevaisuuteen kohdistuvasta täyttymyksestä. Odottamisesta ja ikävästä, jota runoilija Edith Södergran kuvaa niin osuvasti ”maaksi jota ei ole”*.  Onko todellakin niin, että tavoittelen päämäärää, jota jokin osa minua ei edes halua saavuttaa, koska juuri silloin joutuisin kohtaamaan sen, mitä pakenen: tyhjyyden tunteen, joka seuraa etsinnän päättymistä.
Niinpä huomaan olevani jo kohta uudelleen etsintämatkalla ja seilaan kohti uusia seikkailuja ja satamia. Kunnes lopulta ymmärrän, että tavanomainen, ehdollistunut toimintani sulkee minut noidankehään: onnellisuutta etsivä ”minä” osoittautuu kuvitelluksi hahmoksi, jonka oma aktiviteetti luo varjon onnellisuudelle ja estää löytämästä sitä. Objektit ja aktiviteetit ovat ainoastaan heijasteita niihin kätkeytyvästä henkisestä ytimestä, eivätkä ne voi siksi koskaan tarjota pysyvää onnellisuutta ja rauhaa. Kun pyydän apua peilikuvalta, kuljen auttamattomasti väärään suuntaan!

Eksyksissä
Jään tunnustelemaan tyhjyyden tunnetta ja oivallan, että se kertoo kaipauksesta. Tuntuu kuin olisin menettänyt kosketuksen johonkin oleelliseen, aivan niin kuin Jumalan luomistyössä olisi tapahtunut jokin peruuttamaton erehdys. Olen neuvoton, sillä minulla ei tunnu olevan avainta, joka avaisi portin Edenin puutarhaan. Yllättäen ponnahtaa kuitenkin ei-tietämisen tilasta vastaus: kun uppoudun ajatusten, tunteiden ja aistien kohteisiin, eksyn ja unohdan kuka minä olen, sen että kuka tai mikä on todellinen kokija.  Olen kuin rooliinsa täydellisesti samaistunut näyttelijä, joka unohtaa itsensä. Näyttämö ja sen tapahtumat kietovat roolihahmon lankaansa niin täydellisesti, että tieto kadotetusta vaipuu unholaan.
Rohkeat ovat kuitenkin valmiita riisumaan roolivaatteet ja hyppäämään tuntemattomaan. Pelosta huolimatta he ovat uteliaita ja haluavat nähdä, mitä persoonallisen minäkuvan alta paljastuu. Jo muutama hetki tekemättömyyttä ja kiinnittymätöntä olemista riittävät osoittamaan, että mieli samaistaa tuntemattoman tyhjyyteen, pohjattomuuteen vailla mitään tunnettua, johon tarttua!  Ehdollistunut ajattelu ja havaitseminen estävät tunnistamasta hallitsemisen illuusiota ja ruokkivat mielikuvaa itsenäisestä ja erillisestä persoonasta. Siksi en ole tullut edes kyseenalaistaneeksi todelliskuvaa, johon näkemykseni pohjautuvat. Veteen piirtyvät siluetit auttavat näkemään sen häilyvyyden. Aavistan, että kaiken muuttuvan ja ajallisen takana on jotakin pysyvää ja päämäärätöntä, joka ei projisoi itseään.

Kyseenalaistaminen
Aurinko on tuskin ehtinyt laskea, kun huomaan kuun nousevan taivaan kannelle. Kuuta tarkkaillessani juolahtaa mieleeni, että kuulla itsellään ei ole valoa. Sekä kuu että sen luoma heijaste tarvitsevat auringon valon tullakseen nähdyksi. Voisiko sama päteä myös minuun? Mitä näkeminen on? Onko olemassa erillistä näkijää ja nähtyä, vai onko myös näkijä nähty?  Nämä kysymykset tuntuvat yhtäkkiä niin keskeisiltä, että suorastaan tyrmistyn niiden äärellä. Ihmettelen, kuinka olen pystynyt sivuuttamaan jotain näin oleellisen tärkeää! Jos tietoisuus ei olekaan paikallistunut kehooni, niin mistä ihmeestä voisin sen löytää? Olen ollut vakuuttunut siitä, että aivoni tuottaisivat ajatuksia, mutta yhtäkkiä en enää olekaan asiasta niin varma. Entä tietoinen mieli, onko sellaista ylipäätään olemassa? Keho, tuntemukset, ajatukset, aistihavainnot, ja tunteet eivät voi itse tiedostaa omaa olemassaoloaan tai poissaoloaan. Täytyy siis olla olemassa jotain muuta tai jokin muu, joka tunnistaa ja tiedostaa ne. Kuka oikein on tässä?

Tässä ja nyt
Päätäni alkaa särkeä ja pahoinvointi on saamassa minusta otteen. Tuntuu kuin koko maailmankuvani olisi hajoamassa ja että olisin kohtaamassa sellaista, jota toisaalta olen etsinyt, ja merkillistä kyllä, myös tiedostamattani paennut. Minun tekisi mieleni vaimentaa epämiellyttäviä, melkeinpä kauhun sekaisia tuntemuksiani. Tunnen myös suurta houkutusta langeta korvikkeisiin, joita mielikuvat, mentaalit ja fyysiset aktiviteetit sekä sosiaalinen media tarjoavat, puhumattakaan jääkaapin lahjomisyrityksistä! Näiden sijaan kiinnitän huomion hengitykseen ja annan mitään muuttamatta kaikille tunteille, tuntemuksille ja ajatuksille luvan ilmentyä juuri sellaisena kuin ne ovat. Ja yhtäkkiä oivallan: etsimäni ei asusta nurkan takana tai tulevaisuudessa, vaan on tässä ja nyt. Aistin läsnäolon onnellisuuden, jossa puutteellisuus ja siitä poikivat tunteet osoittautuvat hämärtyvän illan verhoamaksi kangastukseksi – ikään kuin olisin etsinyt vettä huomaamatta, että olen kaiken aikaa ollut veden äärellä. Ymmärrän, että onnellisuutta ei voi saavuttaa. Sillä onnellisuus ei ole tunne tai mielen tila vaan todellisen Itsen eli oman olemisemme olemus. Oleminen itsessään ei ole tarkoitushakuinen eikä sillä ole ikää, mutta siitä huolimatta juuri iättömyys tuntuu antavan ajalliselle minulle tarkoituksen. En koe iättömyyttä tuonpuoleisena abstraktiona vaan ennemminkin sellaisena, joka on lähempääkin lähempänä itseäni, tässä ja nyt. Onnellisuus on aina olemassa, myös silloin kun se verhoutuu mielen heijasteisiin.
​
Todeksi eläminen
Aika tuntuu kadonneen ja huomaan edelleenkin istuvani rantakalliolla. Olen pelännyt näkymätöntä, koska mieli on täydellisen kykenemätön tavoittamaan mitään sellaista, jolla ei ole objektiivisia ominaisuuksia. Mieli rakastaa tietoa, koska siihen tai muihin objekteihin kiinnittyessään se pysyy vallankahvassa. Myös minä olen tukeutunut henkisten mestareiden ja mystikoiden oppeihin, mutta nyt on aika luopua kainalosauvoista ja nojautua omiin kokemuksiin. Elämä on todellinen guruni, joka viisaudessaan ilmentää aina oikeita asioita oikea-aikaisesti – virheen mahdollisuutta ei ole!
Hiljaisuus kietoo minut kehtoonsa ja paljastaa, että juuri Olemisen todellisuus valaisee havainnot, tunteet, tuntemukset ja ajatukset ja tekee itsensä tunnistettaviksi niiden kautta.  Päivän painuessa levolle nousee idästä lempeä tuuli ja kuiskaa korvaani Jeesuksen sanat: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo". Näiden suurten sanojen äärellä tunnen itseni yhtäkkiä kovin pieneksi, kuin varjoksi Eedenin puutarhassa. Valon voimassa pelkoni kuitenkin hälvenee ja ymmärrän, että minun ei tarvitse vältellä varjoja tai taistella niitä vastaan. Valon kutsua seuratessani opin erottamaan epätoden todesta. Ja lopulta jää jäljelle vain kirkkaus: oman Olemisemme valo.
 
*Edith Södergran: Runokokoelma ”Maa jota ei ole”, 1925 (”Landet som icke är”)

​Matkani johdattaa niin sanotusti keskelle ”ei mitään”, Saimaan äärelle. Sen mäntymetsäiset kalliosaaret ja luodot herättävät kaipuun vetäytyä luonnon helmaan, kauaksi kaupungin hälinästä. Pimenevässä illassa suunnistan rantasaunalle, mutta ennen saunan lämpöön kääriytymistä tekee mieleni pysähtyä, kuunnella hiljaisuutta ja ihailla tähtikirkasta taivasta. Yhtäkkiä merkillinen haikeus täyttää mieleni ja tunnen itseni hylätyksi, jätetyksi oman onneni nojaan.  Olisi helppoa sivuuttaa tämä tunne, mutta sen sijaan antaudun tuntemukselle, hengitän sitä sisäänpäin ja annan sen laajeta laajenemistaan, niin että se lopulta täyttää minut kokonaan. Ja samassa tunnistan siinä jotakin hyvin tuttua. Tunne on täsmälleen sama kuin silloin, kun lähdin synnyttämään esikoistamme. Matkaeväinä vain heikko aavistus siitä, mitä synnytys on, ja edessä täysi tuntemattomuus. Lähdin yksin ja palasin kotiin uusi elämä mukanani, elämä, jota en voi mitenkään hallita.

Hallitsemisen harha
Yliopiston tutkijana olin lukenut ja valmistautunut huolellisesti tulevaan. Opin, että rytmi on tärkeä. Niinpä olin suunnitellut uudelle elämälle tarkan päiväohjelman, joka sisälsi syömistä, nukkumista ja ”seurustelua”. Saapuessamme sairaalasta kotiin paukkuivat ulkona vuosisadan pakkaset. Olin pyytänyt hankkimaan kotiimme lisälämmittimiä – olihan pienokaisemme saatava tarpeeksi lämpöä! Toiminnallamme oli kuitenkin odottamattomia seurauksia: talon sähkökeskuksen sulakkeet paloivat ja kaikkien asuntojen sähkönjakelu lakkasi toimimasta. Mutta vauvapa ei ollut tästä moksiskaan, vaan noudatti omaa rytmiään ja tuntui nauttivan elämästä. Yöllä oli mielenkiintoista valvoa ja päivällä maistuivat unet. Tuntui kuin pieni nyytti olisi valtavalla tahdonvoimallaan halunnut jo silloin osoittaa akateemiselle äidilleen elämän hallitsemisen harhan!
Jokainen lapsi on suuri ihme. Ensimmäinen hymy, ensimmäinen kääntyminen, ensimmäiset sanat, ensimmäiset askeleet. Henki, elämänvoima, tuo hetki hetkeltä uusia, ennen kokemattomia asioita, itsestään, ilman oppikirjoja!
Lapset, kaikki kolme, ovat jo maailmalla; olemme irrottautuneet – vai olemmeko sittenkään? Olen laskenut irti tarpeestani kontrolloida heidän elämäänsä, tai ainakin yrittänyt. Uskaltaisinko nyt päästää irti ja hypätä tuntemattomaan? Kirjoitanko minä, vai kirjoittaako elämä minussa, minun kauttani. Olenko yksin vai yhteydessä kaikkeen?

Nimeäminen
Pysähdyn, seurauksena ymmärrys – ajaton hetki, joka tuntuu sisältävän kaiken. Olenko oikeastaan koskaan kohdannut mitään muuta kuin oman mieleni tuotteita? Sillä heti kun lähden nimeämään jotakin, vievät sanat minua mennessään ja kadotan läsnäolon tuntemuksen: eksyn dualistiseen ”minä ja muut” maailmaan. Tuntuu niin kuin ”minäni” koostuisi kehosta ja pääni sisään paikallistuneesta mielestä. Kaikki muu vaikuttaa olevan jotakin muuta kuin mitä itse olen.  Ei ihme, että koen itseni aika ajoin ulkopuoliseksi ja tunnen halua vetäytyä oman mieleni suojamaailmaan. Näin toimiessani luon erillisyyttä ja yksinäisyyttä – eli paradoksaalisesti juuri sitä, mitä pakenen!  Kun en anna mielelle valtaa nimetä kohteita, tunnen putoavani jonkinlaiseen nimettömään tyhjiöön, joka ei suostu tutkittavaksi tai löydettäväksi. Malttamaton mieleni haluaisi kuitenkin leimata abstraktion, koska silloin rannattomalle horisontille piirtyisi havaittava, tavoitettavissa oleva kuva.
Jopa rakkauden nimetessäni teen siitä objektin eli kohteen. On joku, joka rakastaa jotakin. Sydämeni kertoo minulle kuitenkin, että rakkaus ei ole jotakin, joka on itsestäni erillistä. Päin vaistoin, tuntuu kuin olisin suorastaan naimissa rakkauden kanssa. 

Hengitys ja läsnäolo         
Hengitän hetken verran tietoisesti ja kuuntelen hengitystäni. Samassa sinä ilmestyt viereeni. Olin jo uppoutunut niin syvälle sisäiseen maailmaani, että olin melkeinpä unohtanut sinut, sen että ystävällisesti tulit saattamaan minut kirjoitusretriitilleni. Hengität, hengitän. Hengitämme yhdessä. Olemme yksi hengitys, joka juuri nyt ilmenee kahdessa kehossa. Hengitys tuo jatkuvasti esille jotakin uutta ja hävittää vanhaa. Sisään- ja uloshengityksen välissä tunnistan läsnäolon, joka tuntuu elävöittävän kehoani ajassa, ikään kuin tulevaisuutta kohti kuljettaen. Läsnä ollessani lepään universaalisen hengityksen ajattomuudessa, vapaana menneisyyden kokemuksista ja vailla tulevaisuuden odotuksia. Tässä ja Nyt tunnen olevani yhtäaikaisesti sekä vapaa että naimissa elämän kanssa. Hetki hetkeltä tämä liitto yllättää enkä voi etukäteen tietää, mitä se tuo mukanaan!
 
Kun pyrkimys lakkaa
Metsän siimeksessä aika tuntuu katoavan.  Elämäni ruuhkavuosia leimasi kiire, tuntui kuin vuorokaudessa olisi ollut liian vähän tunteja. Silloin tunsin taistelevani aikaa vastaan, jotta suoriutuisin kaikista tehtävistäni. Mutta juuri nyt koen, että hetket ovat yksi jatkumo, ilman alkua tai loppua. Kiireettömyys saa minut pohtimaan läsnäolon ja ajan välistä yhteyttä. Kiireen keskellä koen hyvin voimallisesti olevani erillinen itse, joka tavoittelee suunniteltuja asioita. Läsnä ollessa erillisyyden tunne katoaa ja asiat ilmaantuvat kuin itsestään. Kun edes hetkeksi unohdan itseni, sen mitä kuvittelen olevani, alkaa elämässä avautua tilaa ihmeille. 

Olemassaolon ytimessä
On hyvästijätön aika, kaksi viikkoa ilman sinua. Viimeinen halaus, ja sitten istut jo autossa matkalla kohti kaupunkia. Sinun kosketuksesi vielä minussa lähetän perääsi tekstiviestin: ”Minä rakastan sinua!” Hymyilen itsekseni. Tiedänhän toki, että sinua rakastaessani kerron rakastavani itseäni! Kuinka muutenkaan, sillä elämä on rakkaus, joka ei tunne erillisyyttä vaan on ikuisessa liitossaitsensä kanssa!
Elämän energia on kuin valtameri, joka elävöittää omat laineensa. Laine kuohuu laineen perästä – ja yhtä kaikki, ne lopulta sulautuvat alkumereensä. Myös sinä tulet ja menet, niin kuin kaikki elämän muodot aina tekevät ja tulevat aina tekemään. Mutta jollain salaperäisellä tavalla tiedän, että on jotakin muutakin. Olemassaoloni ytimessä on jotain hyvin oleellista, sellaista joka ei katoa eikä jätä minua koskaan. Jotain, mitä olen ja olemme, ja joka on riippumaton ihmisenmielestä, sen ajatuksista, mielialoista, minäkuvasta, uskomuksista tai havainnoista.
 
Samaistuminen
 Hiljentyessäni huomaan, kuinka lujasti olenkaan samaistunut erilaisiin rooleihin: suomalainen nainen, lapsi, äiti, yrittäjä, tutkija, kirjoittaja, seikkailija, tien näyttäjä, totuuden etsijä, tietäjä ja auttaja ovat mieleeni ponnahtavia rooleja. Kulloinenkin roolini tuntuu olevanerottamattomasti sidoksissa samaistumiseeni kehoksi ja yksityiseksi mieleksi.Mutta kuka oikeastaan on se, joka samaistuu? Voisiko olla, että mielessäni elää ainoastaan kuva siitä? Kuva, joka muuttuu hyvin todellisen tuntuiseksi, kun siihen liittyy ajatuksia ja tunteita. Olen ollut täysin vakuuttunut siitä, että olen erillinen, itsenäinen toimija, ajattelija ja havaitsija, mutta entäpä jos tämä ei olekaan totta? Mitä jos erillisyys onkin illuusio, joka etäännyttää minut etsimästäni?
 
Hieman häpeissäni huomaan, kuinka tavattoman kiinnittynyt olen havainto- ja kokemusmaailmaani. Minä-keskeisessä maailmassani en ole tullut edes kyseenalaistaneeksi niiden todellisuuspohjaa. Nyt pystyn kuitenkin näkemään millaisen ansan samaistuminen asettaakaan: naamioidun joksikin muuksi kuin mitä todellisuudessa olen. Naamio on kuin aurinkolasit, jotka värjäävät havaintomaailmani vastaamaan omia mielikuviani.

Nyt kun jään aivan yksin, on minun mahdollisuus laskea naamioni. Hiljentyä ja olla läsnä, ja tuoda tämän jälkeen kirjoittamalla ja puhumalla muoto sille, mitä oivallan! Kun pysähdyn, hiljennyn ja vetäydyn takaisin päin havaitusta maailmasta, tunnistan jotakin hyvin todellisen tuntuista, jotain, joka on muuttumamaton ja aina olemassa. Tuntuu kuin laskeutuisin nimeämättömälle maaperälle, jota mieli ei mitenkään pysty tavoittamaan.

Olen valmis antautumaan ei-tietämiselle ja kohtaamaan sitä seuraavan tyhjyyden tunteen. Vain ei tietämisen tilassa on mahdollista kohdata tuntematon, ja oppia tietämään! Ja nähdä, että se mikä minä kuvittelen olevani, ei milloinkaan voi tietää! Opiskeleminen on oivallinen työkalu ja auttaa luomaan hyödyllisiä konsepteja, mutta sen avulla en voi koskaan löytää sitä, mitä todella etsin. Mutta merkillistä kyllä, tiedän että jokin minussa tietää, että etsimäni tieto on olemassa ja tunnistettavissa. Vatsan pohjassani alkaa kipristellä ja ehdin jo hetken epäillä aikeitani. Mieleni mielestä tämä kaikki tuntuu tavattoman sekavalta, mutta en anna sille valtaa vaan kuuntelen hiljaisuutta ennen sanoja. Totutusta poiketen en myöskään yritä vaientaa epämiellyttäviä tuntemuksiani. Tuli mitä tuli, hyväksyn ja otan sen vastaan. Tästä alkaa elämäni seikkailu!

Haluan lausua muutaman sanan videokirjastani Rannaton Silta. Kiteytettynä sen sanoman voi supistaa kysymyksiin: kuka tai mikä minä olen, kuka sinä olet, mikä on todellinen identiteettimme? Kun kehoni lakkaa olemasta, niin katoanko minä? Itsetutkimus on väline, jonka avulla voin sukeltaa pintaa syvemmälle ja tutkia olemisen todellisuutta.
Henkiset mestarit ovat kautta aikojen olleet kiinnostuneita näistä kysymyksistä. Mutta ei tarvitse olla henkinen mestari tai pyhimys, jotta voi tutkia ja syventyä olemassaolon todellisuuteen. Minun täytyy kuitenkin nöyrtyä ja olla valmis kyseenalaistamaan kiveen hakattuja käsityksiä siitä, mitä uskon oleni ja mitä kuvittelen tietäväni. Tarvitaan myös avointa mieltä, uteliaisuutta ja sinnikkyyttä tehdä työtä itsensä kanssa, sillä ”Kuka minä olen” on kysymys, johon kukaan muu ei voi vastata kuin sinä itse! Sinä olet vastaus!
 
Alkusanoja kirjoittaessani on joulukuu, joka on vuoden pimeintä aikaa Pohjolassa. Puoli vuotta myöhemmin tilanne on kuitenkin täysin päinvastainen, ja saamme nauttia keskikesän yöttömistä öistä. Mieli tulkitsee todellisuutta vertailun avulla ja vaikuttaa siltä, kuin kokonaisuus olisi jakautunut osiksi ja koostuisi vastakohdista. Pimeys ja valo saattavat vaikuttaa vastakkaisilta, mutta on olemassa valo, jolla ei ole vastakohtia. Valo, joka ei ole maailmasta, mutta maailma on tässä valossa.
 
Jeesuksen sanat ”Minä olen maailman valo” viitta tähän valoon, joka on meissä itsessämme. Me itse olemme valo, jota kutsutaan tietoisuudeksi. Tietoisuuden valo loistaa kaikissa kokemuksissa ja objekteissa ja tekee ne tiedostetuiksi. Tietoisuuden valo itsessään ei kuitenkaan ole objekti, joka olisi tavoitettavissa tai käsitettävissä mielen avulla. Siksi sitä kutsutaan myös näkymättömäksi todellisuudeksi, jonka kuvaamiseen ei ole olemassa vakiintunutta sanastoa. Rakkaalla lapsella on kuitenkin monta nimeä, ja muita tietoisuuden valoon viittaavia käsitteitä ovat mm. Itse, todellinen Itse, yksi todellisuus, Minä Olen – tietoisuus, läsnäolo, tässä ja nyt, Jumala, kaikki-tietoisuus, ykseys, non-dualismi, olemisen todellisuus, hiljaisuus, henkinen sydän ja rakkaus. Käsitteiden kirjosta huolimatta olen yrittänyt löytää sanoja ja visuaalisen tavan kuvata sitä, mikä on kaiken nimeämisen ulottumattomissa ja jonka kadotamme nimeämällä sen! Ja kuitenkin se on aina läsnä.
 
Kuka tai mitä minä olen?
Video-kirjani Rannaton Silta kuvaa omaa matkaani ei-dualistiseen ymmärrykseen ja kokemiseen. Perinteisen näkökannan mukaan on olemassa erillinen yksilö, entiteetti, joka käsittää kehon ja mielen. Kehon sisällä tuntuu asuvan tietoinen minä, jonka ulkopuolella on ”Ei-Minä” eli maailma ja toiset kehot. Tässä dualistisessa eli kahtiajakautuneessa katsontakannassa kokeminen on jakautunut kokijaksi ja koettavaksi eli subjektin ja objektin väliseksi suhteeksi. Non-dualistisella polulla puolestaan kokijan ja koettavan välinen eroa katoaa, niin että on vain kokeminen ja sen tiedostaminen. Oivallamme, että on olemassa vain yksi, universaali tietoisuus, ja että me itse olemme tämä tietoisuus. Yksi Itse, jota arkipäiväisessä kielessä nimitämme minäksi ja johon jatkuvasti viittaamme ilman että tiedostamme kuka tai mitä minä oikeasti on! Yli seitsemän miljardin tietoisen yksilön sijaan meitä on siis ainoastaan Yksi – yksi tietoisuus, jolla on seitsemät miljardit kasvot!
 
Mitä itse-tutkimus on ?
Mitä Itsen tunnistaminen eli Itseoivallus käytännössä sitten tarkoittaa? Kyse ei ole mielen harjoittamisesta, vaan aivan päinvastaisesta: kun ensin suuntaan huomioni siihen mikä on ns. ”tuolla jossakin”, sisältäen objektit, ajatukset, tunteet ja tuntemukset, niin tämän jälkeen annan huomioni irtautua kaikesta objektiivisesta. Vetäydyn itseeni päin, siihen mikä on läsnä ennen objektiivista kokemista, sen aikana ja sen jälkeen, ja mikä on tietoinen siitä.
Voin myös kysyä itseltäni, että kun jokin ajatus tai havainto ilmaantuu, niin kuka tai mikä on siitä tietoinen? Ja kun tämä ajatus katoaa, niin kuka on tietoinen siitä? Melkeinpä itsestään selvä vastaus on, että minä olen tietoinen. Näin palaamme jälleen kysymykseen, että kuka minä olen.  Ajatukset, kuvitelmat, samoin kuin keho ja sen tuntemukset, ovat tiedostettuja, ne eivät siis voi olla se mikä minä olen.  Minua, eli sitä mitä minä todellisuudessa olen, ei voi myöskään nähdä, mutta tulen näkyväksi manifestaatioideni kautta. Ne ovat kuin meressä nousevat aallot, jotka kuohuvat aikansa ja sulautuvat sitten takaisin lähteeseensä.
 
Olla tietoinen
Itseoivallus on periaatteessa yksinkertaista, sillä kaikki jo on tässä ja nyt. Olla tietoinen siitä, että on tietoinen ei ole rationaalinen prosessi ja se saattaa kuulostaa teoreettiselta filosofoinnilta. Mutta kun sukellamme kokemisen ytimeen niin huomaamme, että ”olla tietoinen” on läsnä kaikessa kokemisessa. Ehdollistunut ajatteleminen, ja itse luotuun omakuvaan ja menneisiin kokemuksiin kiinnittyminen tekevät asiasta kuitenkin vaikean tuntuisen. Ne ovat kuin sumuverho, joka estää näkemästä, että juuri kuvitelma itsellisestä persoonasta on mekanismi, joka verhoaa olemuksemme ja estää tunnistamasta todellista itseämme. Tartumme kiinni kuvitteelliseen köyteen ja toivomme, että emme putoa tyhjyyteen. Pelkäämme, että jos päästämme irti, niin me itse häviämme ja lakkaamme olemasta.  
 
Mitä tapahtuu?
Itsen tunnistaminen saattaa olla kertaluontoinen radikaali oivallus, kuin voimansa osoittava meri, jonka tyrskyt erottavat epätoden todesta. Itseoivallusta kutsutaan myös valaistumiseksi, tapahtumaksi jossa tietoisuuden valo kuin kertaheitolla läpäisee mielen sisällön ja paljastaa todellisen identiteettimme tietoisuutena. Usein, ja näin myös minun kohdallani, on sitä vastoin kyse pitkästä prosessista, jossa itseoivallus ei ole maali vaan enneminkin lähtökohta, jonka jälkeen alkaa varsinainen työ!
Omalla kohdallani on ollut tärkeää kohdata se, mikä estää ykseyden todeksi elämisen. Kesti pitkään, ennen kuin edes huomasin, että olin ehdollistunut torjumaan ja sulkemaan pois kokemuksia, joiden kohtaaminen tuntui ylivoimaiselta. Ohitin kokemukset ja käyttäydyin ikään ne eivät lainkaan koskisi minua ja vetäydyin eräänlaiseen henkiseen suojamaailmaan. Se minkä torjun, kiellän tai pakenen, aiheuttaa jännitteitä niin mielessä kuin kehossa, ja ilmentää itseään ikävien tuntemusten tai fyysisten vaivojen muodossa.  Ajan myötä niistä tulee kuin muuri, joka peittää todellisuuden. Torjuttu projisoituu toisiin ihmisiin, joita alamme tuomita, vältellä tai vähätellä, koska emme ymmärrä, että kyse on oman mielemme heijasteista.
 
Kohtaamattoman kohtaaminen
 Itseoivalluksen tiellä nousee kaikki kohtaamaton kuitenkin väistämättä esille, kuin pöly, jonka aurinko tekee näkyväksi. Tietoisuuden valo on voima, joka auttaa irrottautumaan totutuista tavoista. Pakenemisen sijaan opin toivottamaan mitään pois sulkematta kaikki tunteet ja tuntemukset tervetulleeksi!
Hyväksyminen tarkoittaa rohkeutta kohdata kaikki juuri sellaisena kuin se ilmentyy. Mitään muuttamatta tai tiettyyn lopputulokseen pyrkimättä olen valmis istumaan jopa kaikkein ikävämpien tuntemusten kiirastulessa niin kauan, että ne antavat periksi. Tähän voi kulua tunteja, joskus jopa useampia päiviä, mutta lopulta tuli sammuu ja silloin jopa kaikkein tuskallisimpien tuntemusten ytimestä paljastuu rakkaus. Kuinka paljon keveneekään reppu sellaisen etsijän harteilla, joka herää ja tiedostaa, että rakkaus, tai toisin ilmaistuna jumalatietoisuus, on ainoa todellinen voima. Egon voima on kuvitteellinen, ja kun kuvitelma itsenäisesti ajattelevasta ja toimivasta yksilöstä osoittautuu ei-olemassa olevaksi, menettää ego näennäisen voimansa. Varjojen hälvetessä kokemisen luonne muuttuu ja näemme, että vain Rakkaus on kaikkivaltias. Voima, joka ohjaa ja huolehtii kaikesta, kunhan vain päästän irti ohjaajan illusorisesta roolista. Kun opin näkemään kaikessa Itseni, muuttuu myös maailmani. Sillä kuka haluaisi vahingoittaa, loukata, tuomita tai muilla tavoin kohdella ketään kaltoin, jos hän tietää tekevänsä kaiken itselleen?
   
Persoona: tietoisuuden aktiviteetti
Videokirjassani Rannaton Silta kuvaan myös sitä, millainen prosessi itseoivallus ja sen todeksi eläminen on ollut minun kohdallani: mistä olen vapautunut ja millaista on elää todeksi elämää, jossa erillisyyden varjot lyhenevät lyhenemistään. Jokainen herääminen, oli se sitten suuri tai pieni, tuntuu aina suurelta lahjalta, kuin sukellukselta hiljaisuuden syliin.  
Ja kuinka paljon vapaata tilaa syntyykään, kun samaistuminen kehomieleksi hellittää otteensa. Aikanaan itsetutkimuksen tielle lähtiessäni kuvittelin, että todellinen Itse on jonkinlainen korkeampi ja henkisesti tietoisempi muoto fyysisestä olemuksestani. Persoona ei lakkaa olemasta, mutta sen todellisuus paljastuu aktiviteetiksi, joka ilmentää joko kohteetonta eli pyyteetöntä rakkautta tai egoa eli erillisyyden uskoa. Sana persoona on peräisin kreikan kielestä ja tarkoittaa maskia, jonka kautta ääni tulee kuuluville!
 
Nyt ja ” vuosia sitten”…
Rannaton Silta videokirjan tekstit ja videot ovat lopputulos ja kiteytymä tuhansista kirjoitetuista sivuista ja yli kymmenen vuoden työstä. Tätä projektia varten olen opetellut valokuvaamaan ja lennättämään dronea eli kuvauskopteria, käsittelemään kuvattua materiaalia ja työstämään sen videoiksi. Olen lukenut ja äänittänyt kirjoitukseni ja yhdistänyt ne filmimateriaaliin ja näin on syntynyt 14, n. 15 minuutin pituista, musiikilla maustettua filmiä, joista jokaisella on oma teemansa. Teemoista muodostuu kokonaisuus, jota kutsun Rannattomaksi Sillaksi ja jonka olemus paljastaa itsensä matkan varrella.
Englanninkielisten versioiden laatimisessa, lukuun ottamatta tätä esipuhetta, minua ovat auttaneet Veera Hintsala ja Dee eli Deidra Ahorn. Olen äärettömän kiitollinen heidän avustaan, ja on ollut suuri ilo ja kunnia saada Dee myös näiden videoiden irlantilaiseksi ääneksi. Kiitos! Tekstit ovat luettavissa blogeina nettisivuillani ykseys.org ja videot ovat ladattavissa tällä samalla sivustolla eli ykseys.org. Voit myös seurata FB sivustoani Tuulikki Harmia-Pulkkinen ja Instagram tiliäni tuulikkiharmia. Julkaisen videoita ja tekstejä yksi kerrallaan noin kuukauden väliajoin ja ilmoitan uusista julkaisuista FB ja Instagram tileilläni. Olisi ihanaa kohdata sinut itsetutkimuksen kiehtovalla matkalla!
. Muokkaa napsauttamalla tätä.