Itseään heijastava valo

"Maininkien laulun vain herkin korva kuulee.

Meren ääni syvyydestä hiljaa hengittää.

Heijastusta katson – on meren peili kirkas,

mutta vaahtokuplaan pois kuva häviää.


Avaruus vain tietää voi sinen ikuisuuden

– pääsee meren salaisuuksiin syvyys yksin vain.

Katso suvipilviin ja katso meren peiliin

– kaikki on heijastusta ja heijastusta on kaikki".



Kuuntele klikkaamalla tästä: (Jarl Hemmer, suom. sanat Reino Helismaa, Heijastus) 

Alkukesäinen päivä on heleän kaunis. Vuosi vuodelta olen yhä haltioituneempi Pohjolan kesän valosta.  Kuinka kauniisti tyynen veden pinta heijastaakaan siihen piirtyneitä siluetteja! Suorastaan lumoutuneena seuraan valon esittämää näytelmää ja jollakin merkillisellä tavalla koen, että en ole ainoastaan katsoja vaan suorastaan olennainen osa tapahtumaa. Tunnen myös syvää kaihoa seuratessani universumin heijastamaa valon ja varjojen välistä tanssia. Olenko katsomassa elämän pienoisnäytelmää, jossa kaikki ilmentynyt katoaa takaisin elämän valtamereen? Entä mikä on havaintojeni todellisuus? Näenkö ehkä ainoastaan unikuvia, jotka viivähtävät tietoisuudessa vain hetkisen?

Heijasteet

Heijasteet herättävät minussa mielikuvan onnellisuuden etsinnästä. Kuinka helposti ryhdynkään etsimään uutta, jos en konkreettisesti niin ainakin mielessäni. Tuntuu, kuin olisin aika ajoin suorastaan pakotettu löytämään jotakin, joka on entistä parempaa, suurempaa tai tärkeämpää. Jotain sellaista, joka tekisi minut onnelliseksi. Kuljen monia polkuja, kunnes en enää löydä uusia vaihtoehtoja. Umpikujaan päädyttyäni minulle ei ole muuta mahdollisuutta kuin pysähtyä. Ja silloin, täysin yllättäen, tunnistan välähdyksenomaisesti tyhjyydestä kumpuavaa onnellisuutta, jolle ei ole mitään konkreettista syytä. Ihmettelen, että voisiko ihminen itse, yksittäiseksi ”minäksi” identifioitunut persoonaani olla sekä syy että seuraus kaipuulleni? Mitä jos etsimäni onkin kuin veteen piirtynyt heijaste, joka lumoaa minut niin, että jään vangiksi irrallisten havaintojeni luomaan todellisuuskuvaan? Mitä jos minuksi ja maailmaksi mieltämäni kokonaisuus onkin heijastus jostain syvemmästä, sellaisesta, jota en nimeämällä, ajattelemalla, tutkimalla tai etsimällä kykene koskaan tavoittamaan?

Puutteen tunne

Luonnon helmassa tunnen rentoutuvani ja siinä samassa tunnistan, että etsinnän liikkeelle panevana voimana toimii jonkinlainen tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunne, ikään kuin minussa olisi jokin perustavaa laatua oleva puute, jonka yritän korvata ja täyttää.  Puutteen tunnetta leimaa tyhjyys, joka etsii täyttymystä objekteista tai aktiviteeteista. Etsinnän hetkellä ajatus suuntautuu joko menneisyyteen tai tulevaisuuteen ja etsii sieltä kohdetta, joka täyttäisi tyhjyyden. Huomaan pitäväni etsimisestä, koska sen tarjoama aktiviteetti hukuttaa puutteen tunteen. Löydettyäni etsimäni olen hetken verran onnellinen, mutta onnellisuuden tuoma täyttymys haihtuu kuitenkin valitettavan nopeasti pois.

Niinpä huomaan olevani jo kohta uudelleen seuraavalla etsintämatkalla. Seilaan kohti uusia satamia ja seikkailuja, kunnes pysähdyn. Ja silloin oivallan, että nimenomaan etsintä on se, joka ruokkii puutteen tunnetta ja pitää sitä yllä. Mikään ”ruoka” ei kuitenkaan koskaan riitä täyttämään tyhjyyttä.  Puutteen ja puutteellisuuden tunne on seuraus alitajuisesta tuntemuksestani, että olen kadottanut jotain oleellista. En tiedä miksi, missä tai milloin näin on käynyt. Kysymys sisältää kuitenkin aina myös vastauksen, ja niinpä yhtäkkiä vain tiedän: olen kadottanut kosketuksen Itseen, todelliseen olemukseeni!  Silloin koen itseni auttamattomasti erilliseksi, rajalliseksi, puutteelliseksi ja minulle syntyy tarve kompensoida kaikkea tätä. Rohkeat heittäytyvät ja ovat valmiita luopumaan naamiostaan tutkiakseen ja kuunnellakseen, mitä sen alta paljastuu. Päätän, että kun tyhjyyden tai puutteen tunne seuraavan kerran ilmaantuu, seisahdun ja antaudun sille, sen sijaan että pakenisin tai yrittäisin täyttää sitä jollakin objektilla. Välttäisin kiusauksen, joka ohjaa minut pakomatkalle mieleen ja ajatukseen onnellisemmasta menneisyydestä tai tulevaisuudesta. En myöskään yritä täyttää tyhjyyttä pakenemalla puhelimeen, sähköposteihin, internettiin, tarttumalla jääkaapin antimiin tai alkoholin tarjoamaan unohdukseen

Onnellisuus "tässä ja nyt"

Hetkellisesti tunnen itseni väsyneeksi, suorastaan voimattomaksi. Mieleni kutsuu minua kotona odottavien houkuttumien äärelle, mutta vältän kiusauksen ja jään paikoilleen. Jo muutama sekunti tekemättömyyttä riittää oivallukseen, että onnellisuus ei asusta nurkan takana tai tulevaisuudessa, vaan on tässä ja nyt, puutteen ja riittämättömyyden tunteen alla. Ne ovat kuin kivinen autiomaa, jossa etsin vettä huomaamatta, että olen kaiken aikaa ollut veden äärellä. Väsymykseni on kuin pois pyyhitty ja ymmärrän, että en voi löytää onnellisuuta ja rakkautta itseni ulkopuolelta, olipa kyseessä sitten aktiviteetti, ihmissuhde, saavutus tai vaikkapa mielihalujen täyttäminen.

Kuka minä olen?

Aurinko on tuskin ehtinyt laskea, kun huomaan kuun nousevan taivaan kannelle. Kuuta tarkkaillessani kirkastuu tietoisuuteni siitä, että kuulla itsellään ei ole valoa. Sekä kuu että sen luoma heijaste tarvitsevat auringon valon tullakseen nähdyksi. Voisiko sama päteä myös minuun? Entä kuka sitten on näkijä, joka havaitsee minut. Nämä kysymykset tuntuvat yhtäkkiä niin keskeisiltä, että suorastaan tyrmistyn niiden äärellä. Ihmettelen, kuinka olen pystynyt sivuuttamaan jotain näin oleellisen tärkeää! Yksi läntisen nykykulttuurin perususkomuksia on, että ihminen on keho ja että jossakin kehon sisällä on tietoinen mieli. Pidämme itsestään selvyytenä, että tiedostaminen tapahtuu tässä mielessä, pään sisällä. Entäpä jos opitun, uskotun tai teoreettisen filosofoinnin sijaan ryhdynkin oman elämäni löytöretkeilijäksi ja etsin vastauksia omista kokemuksistani. Kuka tai mikä on se, joka tiedostaa mielen? Se ei itse voi tiedostaa omaa olemassaoloaan tai poissaoloaan, täytyy siis olla jotain muuta tai jokin muu, joka tiedostaa. Niinpä avainkysymykseksi jää, kuka minä olen ja kuka on tiedostaja? Entä kuinka tunnistaa itseni? 

Päätäni alkaa särkeä ja tunnen kuinka pahoinvointi alkaa saada minusta otteen. Tuntuu kuin koko uskomusmaailmani olisi hajoamassa ja että olisin kohtaamassa sellaista, jota toisaalta olen etsinyt, ja merkillistä kyllä, myös tiedostamattani paennut. 
Minun tekisi mieleni vaimentaa epämiellyttäviä, melkeinpä kauhun sekaisia tuntemuksiani, mutta samassa muistan lupaukseni olla pakenematta. Annan tunteille luvan tulla esille, kaikki on tervetullutta, ja sen jälkeen hiljennyn ja vetäydyn sisäänpäin. Keskityn kuuntelemaan hengitystäni ja tarkkailen ajatuksia niihin kiinnittymättä. Ja yhtäkkiä oivallan. Sisään ja uloshengityksen välisessä tauossa, samoin kuin ajatusten välisessä tyhjyydessä tunnen ja tiedän olevani olemassa. En siis tarvitse objekteja ollakseni tietoinen ja samalla kuitenkin tiedän olevani tietoinen.

Tietoisuus on todellinen identiteettini

Voisiko olla, että olen erehtynyt siitä, kuka tiedostaja eli minä on? Ajatukset, tuntemukset, havainnot, kuvat, aktiviteetit, ihmissuhteet, ne tulevat ja menevät ja muuttuvat jatkuvasti päivästä ja hetkestä toiseen, ja myös kehoni katoaa aikanaan.  Ne eivät siis ole pysyviä. Mutta se, joka on tietoinen näistä kaikista, sen täytyy olla aina läsnä. Pysähdys ja tajunnan seisauttava ymmärrys: tietoisuus on todellinen identiteettini eli Minä. Keho ja mieli tunnetaan, siten ne eivät voi olla tuntija tai tietäjä, se, jota kutsumme minäksi.   Ajatusmaailmani ja aistini määrittävät, mitä ja miten havaitsen, ja siksi meidän jokaisen kokema maailma on erilainen. Mutta tunnistaja, the knower, on Yksi, on vain yksi todellinen Minä.  Yksi tietoisuus, jonka valo loistaa ja läpäisee jokaisen mielen. Se tietää ja tunnistaa kokemukset, havainnot, ajatukset, tuntemukset ja mielikuvat.  Uskonnolliselta nimeltä Minä olen-tietoisuutta kutsutaan Jumalaksi, jonka ainoassa mielessä kaikki koettu tapahtuu. 

Minä – minä olen

Syntymäpäiväni tai vanhoja ystäviä tavatessani olen usein ihmetellyt, miksi tuntemukseni itsestäni pysyy samana kehoni iästä, roolistani ja elämäntapahtumistani riippumatta. Nyt tiedän. Koska Minä on lähempääkin lähempänä ja niin arkipäiväinen, olen sivuuttanut tiedon siitä ja uinunut unohduksen unessa. En voi todellakaan tavoittaa Itseä tikapuita taivaaseen kiipeämällä. Itse ei ole teoreettinen, filosofinen, meditatiivinen tai valaistunut tila tai ulottuvuus, jonka voi onnistua saavuttamaan vain tavattomasti ponnistellen, vaan se mitä Minä olen, mitä jokainen meistä on. Egollinen, erilliseksi itseksi samaistunut minä ikään kuin lainaa minä-tunnon todelliselta Itseltä ja tämän egollisen minän näkökulmasta katsottuna vaikuttaa siltä, että on jotakin mitä etsiä - ja siksi se niin sanotusti etsii itseään. Koska Minä eli Itse ei ole objekti, ei sillä ole mitään objektiivisia ominaisuuksia, ja siksi sitä voi koskaan löytää tai tiedostaa, vaan se Itse tunnistaa ja tietää itsensä. Ei siis ole ihme, että olemme eksyneet ja unohtaneet Itsemme, sen mitä olemme. Vasta kun olen tunnistanut oman olemukseni tietoisuutena, päättyy etsintäni: oivallan olevani se mitä olen etsinyt. Siten ei ole yksinkertaisesti mahdollista, että voisin löytää todellisen olemukseni eli Itseni jostakin muualta, itseni ulkopuolelta.

Hiljaisuus tietää

Hiljaisuus tietää ja vastaa omiin kysymyksiinsä. Tunnistan, että kaikki on tietoisuutta, valon ehtymätöntä virtaa sekä kaikkien ilmentymien ”takana” että niissä. Valona minulla ei ole muotoa tai rajaa, enkä ole rajoittunut aikaan tai paikkaan. Kokemukseni siivittämänä oivallan, että havaitseminen ja tietäminen eivät tapahdu maailmassa, tila-aika-ulottuvuudessa vaan tietoisuuden ajattomuudessa. Juuri siinä, mitä kutsumme läsnäoloksi, joka on tässä ja nyt, ikuisesti.  Olen sanaton, tuntuu kuin nämä oivallukset hajottaisivat koko tähänastinen maailmani. Ja kuitenkin voin vuorenvarmasti sanoa, että olen tietoinen. Tiedän olevani olemassa, sen että Minä olen. Jokapäiväisessä puhekielessä käytän tuon tuostakin minä muotoa: minä havaitsen, minä tiedän, minä tunnen, minä tiedostan. Tiedostamattani olen jatkuvasti viitannut todellisen Itseen, kykenemättä kuitenkaan tunnistamaan Itseäni. Olen kuin unen näkijä, joka on samaistunut unen hahmoon. Hahmo on toki erottumaton osa luojaansa, mutta hahmon tunnistaja ja kokija on sen luoja eli Minä, se mitä todellisuudessa olen ja olemme! Vaikka olen hämmentynyttäkin hämmentyneempi, tunnen yhtäkkiä tyhjyydestä kumpuavaa onnellisuutta ja kuplivaa iloa, joka ei sulje mitään pois! 

Yksi hengitys

​Olen edelleenkin päästäni pyörällä, kun mieleeni muistuu sanonta: ”as the man is, so he sees”. Näkemäni maailma on vertauskuva sille, miten tai miksi olen mieltänyt itseni. Tunnistan aikaisempia kokemuksia, jolloin olen hetkellisesti unohtanut kuvitteellisen itseni. Tunnen silloin sulautuvani johonkin paljon suurempaan ja merkityksellisempään, kaikki näyttäytyy minulle kauniina ja rakastettavana.

Unohtumattomia ovat kokemukset musiikkiesityksistä, joiden äärellä koko yleisön hengitys tuntuu muuttuvan kuin yhdeksi hengitykseksi. Tunnistan, että tuollaisina hetkinä olen saanut ”maistaa” ykseyttä, sitä että on vain yksi kokija. Näin tapahtuu myös rakastaessani. Raja minun ja toisen ihmisen välillä häviää ja koemme olevamme yksi. Siksi rakastaminen on niin autuasta. Veteen piirtyneitä heijasteita ihmetellessäni koen myös kauneutta vailla nimeä. Tuntuu, että kauneus ei ole niinkään peräisin itse kuvista vaan enemminkin siitä mitä ne edustavat. Ne vievät minut heijastusten lähteen äärelle: kohtaan niissä Itseni. Mieli tuntuu tuulen lailla pyyhkiytyvän pois ja jäljelle jää olemassaolon kokemus ilman ajatuksia. Juuri tämä olemassa olon autuus on onnellisuutta, jota olen aiemmin saanut maistaa hetkittäisinä onnellisuuden kokemuksina. Kokemukset tulevat ja menevät, mutta olemuksemme ydin on pysyvä. Itsemme tunnistaessamme rantaudumme pysyvän onnellisuuden lähteelle!

Kastehelmi

Aika tuntuu kadonneen ja huomaan edelleenkin istuvani rantakalliolla. Yön hiljaisuus kertoo minulle, että olen sekä vesi että siitä nouseva kastehelmi. Kastehelmenä olen erottamattomasti yhtä äitimeren kanssa, mutta uskoessani olevani erotettu lähteestäni, eksyn ja koen kaiken erillisyyden näkökulmasta käsin. Olen silloin kuin varjokuva, joka etsii todellisuutta omasta heijasteestaan. Katsoessani maailmaa varjosta käsin, varjostaa se kaiken mitä havaitsen. En voi muuttaa tai parantaa peilikuvia, mutta oman todellisuuteni tunnistaessani varjoni hälvenee ja silloin myös heijastamani kuvat muuttuvat. 

Oikaisen istumisesta puutuneita jäseniäni. Tuntuu, kuin olisin astunut vieraalle planeetalle, joka tuntuu kuitenkin enemmän kodilta kuin mikään aiempi. Tulee viemään oman aikansa, luultavasti useita vuosia, ennen kuin kaikki havainnointini on yhteneväistä uuden tiedon kanssa. Kuplivasta ilosta huolimatta kehoni tuntuu raskaalta, ikään kuin kaikki tukahdutetut tai sivuutetut tuntemukset ja niihin liittyneet tulkinnat haluaisivat päästä kerta heitolla pimeydestä päivän valoon. Kehoni on kuin säiliö, jonne elämän kokemukseni ovat ankkuroituneet. 

Henkisen olemisen todeksi eläminen (embodiment)

Tunnen taas painetta rintakehässäni. Kokemuksistani huolimatta en tunne olevani vielä riittävän kypsä sisäistämään totuutta minuudestamme. Huomaan miettiväni, miten käytännön elämässä osaisin elää todeksi sitä, minä olen oivaltanut. Entä miten kommunikoida ymmärrettävästi toisten ihmisten kanssa ilman, että tulisin torjutuksi ja tuomituksi tai suorastaan hylätyksi, entä kuinka kykenisin itse toimimaan tuomitsematta, torjumatta, arvostelematta? En karista kysymyksiä pois, mutta en myöskään anna mielelleni mahdollisuutta etsiä niihin vastauksia. Ei-tietämisen tilassa pelko väistyy ja kuulen hiljaisuudesta kumpuavat sanat: sinun ei tarvitse tietää mitään dualismista tai ei-dualismista. Kuvittele mielessäsi Jumalan alttari ja luovuta pelkoa ja tuskaa tuottavat ajatuksesi Hänelle. Pimeys ei elä valossa, ja luovuttaessasi erillisyydestä kumpuavat uskomuksesi pois, tunnistat itsesi päivä päivältä yhä selkeämmin osana kaikkitietävää tietoisuutta. Jokapäiväisessä elämässä riittää, että aina ennen kuin toimit tai reagoit, yrität pysähtyä pieneksi hetkeksi ja muistaa Itsen, sen mitä todellisuudessa olet. Kohtaa jokainen ihminen niin kuin toivoisit itsesi kohdattavan, sillä todellisuudessa kohtaat aina Itsesi. Rakasta ja hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Rakkauden voimassa kaikki epätosi häviää ja askel askeleelta alat elää todeksi sitä, että meitä on vain Yksi, jolla on monet monituiset kasvot. Hymy kasvoillasi, auttava käsi, rohkaiseva sana, ne ovat pieniä eleitä, jotka auttavat elämään todeksi ykseyttämme. 

Näkymätön todellisuus

​Olen pelännyt näkymätöntä todellisuutta, koska olen pelännyt kaiken tutun ja turvallisen katoavan, jos päästän irti mieleni luomasta maailmasta. Tunnen ehdollistuneeni fyysiseksi kutsuttuun maailmaan niin lujasti, että irti päästäminen on tuntunut tuhoon ja kaiken menettämiseen tuomitulta yritykseltä. Hiljaisuuteen kietoutuneena tunnistan, että ”Minä olen”. Tiedostan ilman, että olisi erillistä tiedostajaa ja tiedostettavaa, on vain tiedostaminen. Se minkä olen pelännyt olevan tyhjää, paljastuukin syvälliseksi ulottuvuudeksi, olemiseksi, jossa on tietoisuus omasta olemassa olosta, Itsestä.

Veden pinnalla välkehtivät kuvat auttavat minua oivaltamaan, että on vain yksi tanssija, joka ilmentää itseään miljardeina erilaisina tansseina. Olemassaolon valo tuntuu läpäisevän kaiken, kaikki muuttuu ikään kuin läpinäkyväksi. Kun mieleni prisma ei estä valon vapaata kulkua, tuntuu kuin kaikki värit katoaisivat ja jäljelle jää vain kirkkaus: oma valomme!