NAIMISISSA ELÄMÄN KANSSA

Matkani johdattaa minut keskelle ”ei mitään”, kallioiselle mäntymetsikölle, Saimaan rannalle.

Pimenevässä illassa suunnistan rantasaunalle, mutta ennen saunan lämpöön kääriytymistä tekee mieleni pysähtyä, kuunnella hiljaisuutta ja ihailla tähtikirkasta taivasta. Merkillinen haikeus täyttää mieleni ja yhtäkkiä tunnen itseni hylätyksi, jätetyksi oman onneni nojaan.  Olisi helppoa sivuuttaa tämä tunne, mutta sen sijaan antaudun tuntemukselle, hengitän sitä sisäänpäin ja annan sen laajeta laajenemistaan, niin että se täyttää minut kokonaan. Ja samassa tunnistan siinä jotakin hyvin tuttua. Tunne on täsmälleen sama kuin silloin, kun lähdin synnyttämään esikoistamme matkaeväinä vain heikko aavistus siitä, mitä synnytys on, ja edessä täysi tuntemattomuus. Lähden yksin ja palaan kotiin uusi elämä mukanani, elämä, jota en voi mitenkään hallita.

Yliopiston tutkijana olin lukenut ja valmistautunut huolellisesti tulevaan. Opin, että rytmi on tärkeä. Niinpä olin suunnitellut uudelle elämälle tarkan päiväohjelman, joka sisälsi syömistä, nukkumista ja ”seurustelua”. Kun saavuin uuden elämän kanssa kotiin, paukkuivat ulkona vuosisadan pakkaset. Ensimmäiseksi kontrollin sanoivat irti lisäpatterit, joita olin pyytänyt hankkimaan kotiimme – olihan uuden elämän saatava tarpeeksi lämpöä. Lämmönsäätely-yrityksemme seurauksena paloivat sulakkeet ja koko talon sähkönjakelu lakkasi toimista. Mutta vauvapa ei tästä ollut moksiskaan, vaan noudatti omaa rytmiään ja tuntui nauttivan elämästä. Yöllä oli mielenkiintoista valvoa ja päivällä maistuivat unet, tuntui kuin pieni nyytti olisi valtavalla tahdonvoimallaan halunnut jo silloin osoittaa akateemiselle äidilleen elämän hallitsemisen harhan!

Lapset, kaikki kolme, ovat jo maailmalla; olemme irrottautuneet – vai olemmeko sittenkään? Olen päästänyt irti yrityksestä kontrolloida heidän elämäänsä, tai ainakin pyrkinyt siihen. Uskallanko nyt hypätä ja päästää irti yrityksestä hallita elämää?

Mistä tiedän, saanko mitään aikaiseksi? Kirjoitanko minä, vai kirjoittaako elämä minussa, minun kauttani? Olenko yksin vai yhteydessä kaikkeen?

Nimeäminen

​Pysähdyn, seurauksena ymmärrys – hetki, joka sisältää kaiken. Olenko oikeastaan koskaan kohdannut mitään muuta kuin oman mieleni tuotteita? Heti kun lähden nimeämään jotakin, vievät sanat minua mennessään ja kadotan Läsnäolon: putoan dualistiseen ”minä ja muut” maailmaan. ”Minäni ”tuntuu muodostuvan kehosta ja yksityisestä mielestä, jonka sijaintia en kuitenkaan pysty paikallistamaan.; aivan niin kuin kehoni muodostaisi erillisen ja itsenäisen osan minusta ulkopuolisessa maailmassa. Kaikki muu tuntuu olevan jotakin muuta kuin mitä itse olen, ei ihme, että tunnen itseni aika ajoin ulkopuoliseksi ja vetäydyn mielelläni oman mieleni maailmaan. Siellä koen oloni turvalliseksi, vaikka itseeni vetäytyessäni tunnistan luovani samalla myös erillisyyttä ja yksinäisyyttä. Mitä aktiivisemmin mietin, sitä kauemmaksi tunnen loitontuvani omasta keskuksestani – siitä, jolle minulla ei ole nimeä. Tiedostan, että jopa rakkauden nimetessäni luon erillisyyttä, koska nimetessäni teen siitä objektin eli kohteen. On joku, joka rakastaa jotakin. Sisimpäni kertoo minulle kuitenkin, että rakkaus ei ole jotakin, joka on itsestäni erillistä. Päin vaistoin, tuntuu kuin olisin suorastaan naimissa rakkauden kanssa. 

Yksi hengitys
​
Hengitän hetken verran tietoisesti ja kuuntelen hengitystäni. Samassa sinä ilmestyt viereeni. Olin jo uppoutunut niin syvälle sisäiseen maailmaani, että olin melkeinpä unohtanut sinut, sen että ystävällisesti tulit saattamaan minut kirjoitusretriitilleni.​

Hengität, hengitän. Hengitämme yhdessä. Olemme yksi hengitys, joka juuri nyt ilmenee kahdessa kehossa. Hengittäessämme luomme joka hetki jotakin uutta ja luovumme vanhasta. Sisään- ja uloshengityksen välissä sekä uloshengityksen jälkeen aistin ajattoman Läsnäolon, joka tuntuu elävöittävän kehoani ajassa, ikään kuin tulevaisuutta kohti kuljettaen. Nyt-hetkessä olen vapaa tulevaisuuden odotuksista, vapaa yllättymään ja toivottamaan tervetulleeksi kaiken sen, mitä elämässäni ilmaantuukin. Olen tässä ja nyt, liitossa elämän kanssa. En voi etukäteen tietää, mitä tämä liitto tuo mukanaan. Hetki hetkeltä se yllättää. Mikä seikkailu! Olla naimisissa elämän kanssa, joka ilmenee eri muodoissaan, juuri nyt meidän molempien hengityksenä.

Päästän irti

Elämäni ruuhkavuosina tuntui aikaa olevan aina liian vähän. Tunsin taistelevani aikaa vastaan, jotta suoriutuisin kaikesta siitä, minkä mieleni oli ohjelmoinut yhteen vuorokauteen. Metsän siimeksessä kiireen tuntu katoaa. Hetket tuntuvat seuraavan toisiaan yhtenä jatkumona. Kun päästän irti kiireen tunteesta, näyttävät asiat ilmaantuvan kuin itsestään, niin kuin erillistä tekijää ei olisi olemassakaan. Asiat tulevat minua kohti, sen sijaan että itse pyrkisin niitä kohti. Kun uskaltaa päästää irti pyrkimisestä ja kontrolloimisen tarpeesta, avautuu elämässä tilaa ihmeille.

Meidän kauttamme syntyneet kolme lasta ilmensivät ihmeitä joka hetki. Ensimmäinen hymy, ensimmäinen kääntyminen, ensimmäiset sanat, ensimmäiset askeleet. Henki, elämänvoima, toi hetki hetkeltä uusia, ennen kokemattomia asioita, itsestään, ilman oppikirjoja! Elämä ei voi erota itsestään, se on ikuisessa liitossa itsensä kanssa. Jokainen lapsi on ihme, jonka kautta elämä yhä uudestaan ja uudestaan ilmentää itseään ja saa koko ihmisiän ajan kokemuksia maailmasta.

​On hyvästijätön aika, kaksi viikkoa ilman sinua. Viimeinen halaus, ja sitten istut jo autossa matkalla 
kohti kaupunkia.

Elämän energia

Sinun kosketuksesi vielä minussa lähetän perääsi tekstiviestin: ”Minä rakastan sinua!” Hymyilen itsekseni. Tiedänhän toki, että sinua rakastaessani kerron rakastavani itseäni! Kuinka muutenkaan, sillä rakkaus on elämänenergiaa, jonka erottumattomia osia me kaikki olemme. Elämän energia on kuin valtameri, joka elävöittää omat laineensa. Laine kuohuu laineen perästä – ja yhtä kaikki, ne lopulta sulautuvat alkumereensä. Myös sinä tulet ja menet, niin kuin kaikki muodot aina tekevät ja tulevat aina tekemään. Mutta jollain salaperäisellä tavalla tunnen tietäväni, että on jotakin muutakin. Olemassaoloni ytimessä on jotain, joka ei katoa eikä jätä meitä koskaan. Jotain sellaista, joka olen ja olemme, ja joka on riippumaton ihmisen mielestä, mielialoista, minäkuvasta, uskomuksista tai käyttäytymisestä. Uskonnoissa puhutaan Jumalasta, esoteerisessa kirjallisuudessa todellisesta Itsestä, ”minästä”, jonka olemassaolo ei riipu kehosta, mutta jota ilman kehoa ei olisi olemassa. 
 
Olen etsinyt ”tätä jotakin” tietämättä mitä oikeastaan etsin. Entä mikä on tämä merkillinen erillisyyden tunne, joka tuntuu jakavan elämän minun ja muiden maailmaksi?  Hetken mielessäni risteiltyään katoavat kysymykseni ajattelun ulottumattomille. Ja samassa syvä huojentuneisuus täyttää minut: oivallan, että se, joka olen kuvitellut olevani, on tämän tiedon tiellä eikä siksi voi löytää sitä. 

Samaistuminen
​
Samaistuttuani erilliseksi persoonaksi kadotan jotain oleellista: tiedon Itsestä.  Persoona sinänsä ei ole ongelma, vaan se, että samaistuessani uskon olevani kokonaisuudesta erillinen itsenäinen keho. Tämä uskomus toimii niin lujana perustana kaikille havainnoilleni ja jakaa kokemuksen kahtia, kokijaksi ja koetuksi. Uskomukseni kiinnittää ja ehdollistaa minut niin lujasti havainto- ja kokemusmaailmaani, että en tule edes kyseenalaistaneeksi niiden todellisuuspohjaa. Naamioidun ikään kuin joksikin muuksi kuin mitä todellisuudessa olen.

​Nyt kun jään aivan yksin, on minun mahdollisuus laskea naamioni. Hiljentyä ja olla läsnä, ja tuoda tämän jälkeen kirjoittamalla ja puhumalla muoto sille, mitä oivallan! Oivaltaminen tapahtuu tietoisuuden hiljaisuudessa, läsnäolossa, siellä minne mieli ja sen kysymykset eivät ylety. Pysähdyn ja hiljennyn, ja hiljaisuudessa tunnistan jotakin hyvin todellisen tuntuista, jotain, joka on tässä ja nyt eikä katoa.  Nimeämättömän, jonka tiedän olevan olemassa, mutta jota en ajattelemalla ja järkeilemällä mitenkään pysty tavoittamaan. Ajatus tunnistaa vain objektit. Tunnistaakseni sellaista, jolla ei ole minkäänlaisia objektiivisia määritteitä, täytyy minun vetäytyä poispäin objekteista, päästää irti ja palata takaisin niiden alkulähteelle. Tunnen sukeltavani tietoisuuden valtamereen, antaudun ja tunnistan rajattoman ykseytemme.  

Ymmärtämisen hetki

Hetki ja ymmärrys: kun tunnistan hiljaisuuden itsessäni, olen kosketuksissa OLEMISEN YTIMEEN. Ja samalla saan yhteyden myös kaikkeen muuhun ja muihin, sillä me kaikki jaamme saman ytimen!

Olen valmis antautumaan ei-tietämiselle ja siitä syntyvälle tyhjyydelle. Sille merkilliselle ja järjen vastaiselle tiedolle, että se mikä minä kuvittelen olevani, ei milloinkaan voi tietää. Vain ei tietämisen tilasta voin kohdata tuntemattoman, ja oppia tietämään! Opiskelemalla tai lukemalla en voi löytää etsimääni, mutta merkillistä kyllä, tiedän että jokin minussa tietää, että tämä tieto on olemassa ja tavoitettavissa. Vatsan pohjassani alkaa kipristellä ja ehdin jo hetken epäillä aikeitani. Mieleni mielestä tämä kaikki tuntuu tavattoman sekavalta, mutta päätän luottaa sisimpääni ja sen viisauteen. Ja totutusta poiketen, en edes yritä vaientaa epämiellyttäviä tuntemuksiani. Tuli mitä tuli, hyväksyn ja otan sen vastaan. Tästä alkaa elämäni seikkailu!