SUKUPOLVESTA SUKUPOLVEEN

Osa I Kiire

Loppukesäinen päivä on kääntymässä iltaan. Istun auringon lämmittämällä kalliolla ja katselen, kuinka päivän viimeiset auringonsäteet valaisevat kalliomäntyjä luoden niille suorastaan taianomaisen säihkeen. Tuntuu kuin hengittäisin samaan tahtiin luonnon kanssa ja säihkyisin yhdessä kullanhohtoisen honkien kanssa. Antaudun olemassaolon ihanuudelle ja imen itseeni kesäillan suloista lämpöä. Samalla ihmettelen niukan maa-aineksen varassa elävien puiden kykyä pärjätä ja kukoistaa, edes talven viimat ja pakkaset eivät niitä nitistä!

Pohjolan kalliomännyt symboloivat minulle niin ikuisuutta, rajallisuutta kuin yksinäisyyttäkin. Henkilökohtaisen, ehdollistuneen minän näkökulmasta katsottuna on kaikki vain hetkellistä, mikä luo halun takertua siihen, mitä pitää arvokkaana – ikään kuin sillä tavoin voisi paeta elämän rajallisuutta. Ehdollistunut, erillinen minä uskoo, että tietoisuus rajoittuu kehoon ja sen kohtaloon. Vaikuttaa siltä, kuin minä-tuntemus olisi paikallistunut kehoon, ja siksi ”minän” elämäkin tuntuu rajoittuvan sen keholliseen olemassaoloon. Mutta kun uskaltaudun sukeltamaan pintaa syvemmälle, aukeaa ulottuvuuksia, jotka kääntävät uskottuja totuuksia päälaelleen.

Olemme toistemme jatkumoja

Ajatukset elämän ja luonnon kiertokulusta saavat minut muistelemaan isoäitejäni. Minulla oli onni olla osa molempien isoäitieni elämää ja saada jakaa asioita heidän kanssaan. He elivät vanhoiksi, isäni äiti peräti satavuotiaaksi. Hän koki lapsuudessaan niin Suomen itsenäistymisen kuin maansa ajautumisen sisällissotaan, nuorena aikuisena toisen maailmansodan, varhaisen leskeksi jäämisen ilman ammattia ja työtä ja sitä seuranneen asunnottomuuden.  Elämällä on kuitenkin tapana järjestyä ja sodan jälkeisestä niukkuudesta ja pulasta huolimatta onnistui isoäitini loppujen lopuksi saamaan työpaikan ja löytämään pikkuruisen asuinsijan perheelleen​.

Oman lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni aikoihin isoäiti eli vielä aktiivia työelämää ja matkusteli paljon. Minulle syntyi kuva, että hän janosi elämää, joka tuntui juoksevan koko ajan kaksi askelta hänen edellään. Isoäidillä näytti olevan jatkuva kiire ja hätä, tuntui, että mikään ei riittänyt tyydyttämään hänen elämänjanoaan. Rakkautta ei yksinkertaisesti näyttänyt olevan riittävästi jaettavaksi myös hänelle, ja niinpä rakkauden janosta ja etsinnästä tulivat hänen jatkuvat seuralaisensa. Isoäitini rakensi vanhuuden turvaa poikiensa varaan. Mutta kun isäni ja hänen nuorempi veljensä yllättäen kuolivat hyvin lähekkäin, tuntui elämästä putoavan pohja pois. Kävelykyvyn heiketessä ja kadotessa kokonaan yli 90 vuoden iässä supistui isoäidin maailma hyvin pieneksi, ei ollut enää mahdollisuutta lähteä mihinkään. Viimeisten vuosien aikana myös puhuminen muuttui vaivalloiseksi, ääni ei yksinkertaisesti tuntunut tottelevan isoäitiä.

Vähäinen valveillaoloaika kului lähinnä oleiluun, juuri muuhun ei ollut mahdollisuuttakaan. Tässä olemisessa aukeni kuitenkin jotain uutta. Isoäidin tavatessani katosi tarve puhua. Olimme läsnä toisillemme ja kohtasimme hiljaisuudessa. Kiireiden loputtua aukeni tilaa rauhalle ja rakkaudelle, hiljaisuudessa

Tunnistan saman läsnäolon iltakalliolla istuessani, kuinka muutenkaan, eihän ole olemassa kuin yksi läsnäolo! Olemassaolon hiljaisuudesta käsin oivallan, että isoäitini elämää muistellessani kerron itsestäni, tarinani vain on toisenlainen.

​Opiskeluaikana lähdin usein iltaisin kävelemään. Katselin taloja ja niiden ikkunoista loistavia valoja. Kuvittelin mielessäni toisten ihmisten elämää ja haikailin onnellisuutta, jonka kuvittelin kätkeytyvän näiden ikkunoiden taakse.

Aikanaan menin naimisiin ja sain lapsia, ja perheemme löysi ihastuttavan hirsihuvilan asuinsijakseen. Etsintäni ei kuitenkaan loppunut siihen, sillä mielessäni eli jatkuva kuva jostakin vielä paremmasta ja sopivammasta. Tunsin usein haikeutta ja yksinäisyyttä, ikään kuin minulla ei olisi paikkaa maailmassa – ihanasta perheestä, mielenkiintoisesta työstä, työtovereista, ystävistä ja monenlaisista aktiviteeteista huolimatta. Nyt ymmärrän isoäidin ja minun samankaltaisuutta: meidän molempien syvä kaipuu heijasti toivetta löytää kotiin; tavoittaa kadotetun läsnäolon onni, jonka perässä olimme turhaan yrittäneet juosta.

Kiire ja kielletty

Isoäitiä muistellessani tunnistan kiirehtijän itsessäni. Muistan ajan, jolloin tunsin aika ajoin suorastaan pakonomaista, välitöntä tarvetta toimia. Uskoin, että toimimattomuutta seuraisi katastrofi, jonka seurauksena kaikki rakentamani saattaisi hajota. Pelkäsin myös, että toiset ihmiset voisivat estää minua toimimasta ja toteuttamasta suunnitelmiani, siksi oli hyvä toimia ennen kuin kukaan ehtisi kieltää. En kyennyt näkemään todellista kieltäjää: minkä kiellän itseltäni, sen projisoin toisiin ihmisiin! Ja kuinka ollakaan, alan pelätä ja vastustaa projisointini kohdetta. On kuitenkin olemassa toisenlaisen vaihtoehto: avautua ja kuunnella sydämellä, jolloin asetelma kielletystä ja sallitusta, oikeasta ja väärästä, minusta ja toisista alkaa muuttua​.

Kiire ja kohtaamattomuus

Avautuja ei pakene mitään vaan on valmis kohtaamaan kaiken juuri sellaisena, kuin se ilmentyy. Kuinka usein olenkaan kääntänyt selkäni ikäville asioille kuvitellen, että sillä tavoin suojelisin itseäni tai muita. Mutta ainoastaan ego tarvitsee suojelua säilyttääkseen voimansa. Todellinen Itsemme sen sijaan on haavoittumaton ja avoin kaikelle, myös haavoittuvalle.  Todellisuuteen herääminen murtaa sydämen, koska joudumme kohtaamaan kaiken sen kivun ja kaikki ne ikävät tuntemukset, joita olemme mitä erilaisimmin keinoin vältelleet. Minun pakenemiseni ei ole ollut tietoista. Keholliset oireet kuten päänsärky, palelu ja pahoinvointi kuitenkin paljastivat, että jotain tukahdutettua ja kiellettyä oli astumassa päivänvaloon.
​
Rantakalliolla istuessani minulla ei ole kiirettä mihinkään, mutta siitä huolimatta huomaan olevani levoton, ikään kuin minulla ei olisi lupaa pelkkään oleiluun. Ja mikä vielä pahempaa, joutuisin maksamaan tekemättömyydestä kalliin hinnan: jäisin paitsi jostakin oleellisesta; sellaisesta, joka mielikuvissani takaisi onnellisen käänteen koko loppu elämäksi.

Vatsassasi tuntuu ikävä kouraisu, ja samassa on juuri kokemani olemassaolon autuus kuin pois pyyhkäisty. Kammottava tyhjyys tuntuu nielaisevan minut, ja hetkessä ajaudun paniikin omaiseen tilaan, jossa kaikki tuntuu tuhoutuvan. Tällaisessa tilassa en ole kykenevä ymmärtämään mitään, sekä luettu teksti että puhe uppoavat kuin tyhjään kaivoon. Tunnen myös olevani täysin eksyksissä ja vailla suuntavaistoa huolimatta siitä, että olen minulle tuttuakin tutummassa ympäristössä. Koen, kuin olisin menettänyt jotain todella oleellista, pudonnut pois elämän virrasta, jonne minun on aivan yksin löydettävä takaisin.

Reagoimattomuus

Tunnistan olevani tien päässä, jossa mikään aktiviteetti ja sen luoma stimulaatio eivät enää suojele minua kaiken nielaisevan tyhjyyden ja selviytymisen pelolta. Sekasortoisessa mielentilassani on melkeinpä mahdotonta vastustaa houkutusta paeta ja lähteä liikkeelle. En kuitenkaan tottele mieltäni vaan jään paikoilleni. Sisään- ja uloshengitykseen keskittyminen auttaa minua pysymään tolkuissani sisälläni vellovasta paniikista huomitta. Aikani hengitykseen keskityttyäni muistan yhtäkkiä sanat ”Istu ja pala”. Mieleeni nousee muutamaa kuukautta aiemmin saamani oppi reagoimattomuudesta. Reagoimme yleensä lähes automaattisesti, sillä vanhat tavat istuvat syvässä. ​

Jos kuitenkin maltan mieleni enkä reagoi siihen mitä kohtaan, menettää egollinen tapa valtaansa ja opin egon äänen sijaan kuulemaan sydämen ääntä. Reagoimattomuuteen liittyy, että en yritä muuttaa mitään vaan hyväksyn kaiken sellaisena kuin se ilmentyy. Niinpä vastustamisen sijaan hyväksyn tuntemukseni, ja toivotan ne suorastaan tervetulleiksi. Ja vaikka esille nousee lukuisia ajatuksia ja tunteita, maltan olla tarttumatta niihin.  Niihin kiinnittyessäni häviäisin pelin auttamattomasti, sillä silloin samaistun tarinaani ja pidän yllä erillisen itsen illuusiota.

Annan kaiken olla niin kuin se on

Odotan odottamistani, että tuntemukseni hellittäisivät otteensa ja ehdin jo tuskaantua, kun muistan toisenkin reagoimattomuuteen liittyvän tärkeän säännön: jos toimintaani tai toimimattomuuteeni sisältyy edes vähäinen aikomus päästä jostakin eroon, tai muuttaa tai saavuttaa jotakin, ei seurauksena ole kuin korkeintaan ohimenevä vapaudun tunne. Jos sen sijaan olen valmis istumaan kiirastulessa koko loppuelämäni ilman, että haluan muuttaa mitään, niin silloin tapahtuu ihme. Alan rakastaa sitä mitä on. Erillisyyden illuusion menettäessä valtaansa liukenevat mielen ja kehon lukot tietoisuuden valtamereen.

Virran kantamaa

En tiedä, kuinka paljon aikaa on kulunut, kun tunnen elämän energian alkavan jälleen virrata minussa. Koen virran, jonka uskoin kadottaneeni ikuisiksi ajoiksi. Aika ajoin on tuntunut suorastaan siltä kuin rakkaus virtaisi minusta poispäin.​

Mieleni rentoutuessa avaudun näkemään, kuinka olen yrittänyt korvata läsnäolon puutetta erilaisilla malleilla ja suunnitelmilla. Niiden tarjoamat aktiviteetit stimuloivat mieltäni, jolle mikään ei kuitenkaan koskaan riitä. Jatkuva mielen stimulaatio ja positiivisuus tuntuvat tarjonneen väliaikaisen henkivakuutuksen pitämällä ikävät tuntemukset ja ajatukset pois näkyvistä. Mieleeni piirtyy kuva pelokkaasta lapsesta, joka kaipaa rintaruokintaa uskaltamatta kuitenkaan ottaa sitä vastaan. Sen alitajuisen mieleen syviin onkaloihin on hukkunut tieto siitä, että elämä kantaa ja että hänestä huolehditaan joka hetki. Pelon hellittäessä mielikuva pyyhkiytyy pois ja tunnen, kuinka sulaudun rakkauden virtaan. Virtaan, jossa ei ole erillistä huolehtijaa ja huolehdittavaa. On vain rakkaus.

Ei kiirettä minnekään

Rakkaus johdattaa minut vuorille. Vaellan alkusyksyisessä loisteessa ja yllätykseksi huomaan pärjääväni ilman karttaa ja navigaattoria – askeleitani johdattaa varmuus ja luottamus, jota en ole aiemmin kokenut. Vaikka olen liikkeessä, leimaa toimintaani rauha ja rakkaus eikä minulla ole kiire minnekään, ei ole mitään saavutettavaa.  Kiireettömyys auttaa huomaamaan, kuinka tiedostamattani olen tottunut kääntämään ikävät tuntemukset salamannopeasti positiiviksi ja luomaan negatiivisille ja kielletyille ajatuksille korvaavia konsepteja. Näen kuinka positiivisuus, ikävien ajatusten rationalisointi ja aktiviteettien tuottama stimulaatio ovat onnistuneet pitämään pelon loitolla.

Nyt en enää kiertele, vaan opettelen pysähtymään ja kohtaamaan. Aikani harjoiteltuani huomaan yllätyksekseni, että sekä negatiivisiksi että positiivisiksi luokittelemieni tunteiden ytimestä löytyy onnellisuus ja läsnäolo. Tietoisuus paljastuu hiljaisuudeksi, jossa kaikki ajatukset, havainnot ja tuntemukset ilmaantuvat. Ja mikä mielenkiintoisinta, myös keho ja mieli ovat tietoisuudessa ilmaantuvia objekteja eivätkä suinkaan subjekteja. Se mitä erheellisesti olen nimittänyt läsnäoloksi, on siten ennemminkin persoonallisen itsen unohtamista; riisuutumista siitä mikä ei ole minua. Kun lepään todellisessa Itsessä, oivallan että tekeminen virtaa Minusta, siitä mitä olen, ja että kiire liittyy kadotetun läsnäolon tunteeseen. Myös suunnittelu saa erilaisen näkökulman. Oivallan, että itsenäistä, kokonaisuudesta erillistä suunnittelijaa ei ole olemassakaan: kaikki on yhteydessä kaikkeen. Jokainen aalto on erottumaton osa yhtä ja samaa ehtymätöntä luomisvirtaa. Siksi on suorastaan mahdotonta, että olisin pudonnut tästä virrasta muutoin kuin erillisen itsen elämään liittyvissä mielikuvissani!

Pelon olemus

Oivallan, että mikään tunne tai ajatus itsessään ei ole pelottava tai kielletty, mutta niiden kohtaamattomuus saattaa johtaa lamaannuttavaan tilaan vailla ymmärrystä ja kykyä keskittyä. Vaellukseni vapaudesta käsin uskaltaudun tutkimaan pelon olemusta toden teolla. Hämmästyn huomatessani, että tuntemus ilman siihen kiinnittynyttä ajatusta on vain kuin virrasta kohoava aalto. Mutta kun tuntemus yhdistyy johonkin menneisyyden kokemukseen tai tulevaisuutta koskevaan mielikuvaan, saattaa se muuttua suorastaan hyökyaallon kaltaiseksi murskaavaksi voimaksi.

Kaikki on tietoisuutta

Alan ymmärtää, että kaikki, aivan kaikki on tietoisuutta. Kaikki ilmentymät ovat henkisen Olemuksemme eli tietoisuuden liikettä. Askel askeleelta antaudun, jolloin syvälle juurtunut uskomukseni minusta itsenäisenä persoonana hellittää otettaan​.

Valo alkaa virrata kalliokiven halkeamissa ja näen, että persoonani ja sen toiminta on yksi tietoisuuden miljardeista yksilöllisistä ilmentymistä. Tietoisuudella, ja vain tietoisuudella, on rajaton voima luoda äärettömästi, yhä uudelleen ja uudelleen. Tietoisuuden virta ilmentää itseään ajatuksina, havaintoina, tunteina, mutta minun todellinen identiteettini Olemisena on niistä riippumaton. Kehoon ja mieleen samaistumisen seurauksena kutoutuu Olemiseen kuitenkin jännitteitä, jotka elämän näyttämöni tuo esille ristiriitaisina tapahtumina. Olin kuvitellut jännitteiden johtuvan elämäntilanteistani, mutta nyt oivallan, että asia on juuri päinvastainen: erillisyyden uskosta syntyvät jännitteet heijastuvat varjoina, joita ei varjosta käsin voi muuttaa tai parantaa. Ennen kuin jotain siis ilmaantuu elämääni, on sitä vastaava energiatiivistymä jo olemassa tietoisuudessa – mikään ei siten ole sattumaa! Mielen vastuksesta huolimatta ymmärrän, että tähän tietoon peilaten on kaikki myös aina oikein, mitä ikinä elämässäni tapahtuukaan.

Yksi rakkaus

Kokemukseni auttaa minua ymmärtämään, että omia varjoja ei voi vältellä eikä niiden kanssa voi juosta kilpaa. Itsellinen egollinen minä ei kuitenkaan antaudu kertaheitolla, sillä kohdattavat asiat eivät aina ole helppoja tai miellyttäviä, saati sitten rakastettavia. Joudun kohtaamaan tuskaa, kipua, surua, mutta niiden hellittäessä tunnistan, että murtunut sydän on avoin sydän: se on portti pimeydestä valoon, erillisyydestä ykseyteen. Vain avoin sydän on kykenevä alkemistiseen reaktioon, jossa pelko muuttuu rakkaudeksi. Se tietää, että on vain yksi rakkaus, yksi virta, joka ei ala mistään eikä pääty minnekään​.