Osa I Kiire Loppukesäinen päivä on kääntymässä iltaan. Istun auringon lämmittämällä kalliolla ja katselen, kuinka päivän viimeiset auringonsäteet valaisevat kalliomäntyjä luoden niille suorastaan taianomaisen säihkeen. Tuntuu kuin hengittäisin samaan tahtiin luonnon kanssa ja säihkyisin yhdessä kullanhohtoisen honkien kanssa. Antaudun olemassaolon ihanuudelle ja imen itseeni kesäillan suloista lämpöä. Samalla ihmettelen niukan maa-aineksen varassa elävien puiden kykyä pärjätä ja kukoistaa, edes talven viimat ja pakkaset eivät niitä nitistä!  Pohjolan kalliomännyt symboloivat minulle niin ikuisuutta, rajallisuutta kuin yksinäisyyttäkin. Henkilökohtaisen, ehdollistuneen minän näkökulmasta katsottuna on kaikki vain hetkellistä, mikä luo halun takertua siihen, mitä pitää arvokkaana – ikään kuin sillä tavoin voisi paeta elämän rajallisuutta. Ehdollistunut, erillinen minä uskoo, että tietoisuus rajoittuu kehoon ja sen kohtaloon. Vaikuttaa siltä, kuin minä-tuntemus olisi paikallistunut kehoon, ja siksi ”minän” elämäkin tuntuu rajoittuvan sen keholliseen olemassaoloon. Mutta kun uskaltaudun sukeltamaan pintaa syvemmälle, aukeaa ulottuvuuksia, jotka kääntävät uskottuja totuuksia päälaelleen.
0 Comments
"Maininkien laulun vain herkin korva kuulee. Meren ääni syvyydestä hiljaa hengittää. Heijastusta katson – on meren peili kirkas, mutta vaahtokuplaan pois kuva häviää. Avaruus vain tietää voi sinen ikuisuuden – pääsee meren salaisuuksiin syvyys yksin vain. Katso suvipilviin ja katso meren peiliin – kaikki on heijastusta ja heijastusta on kaikki". Kuuntele klikkaamalla tästä: (Jarl Hemmer, suom. sanat Reino Helismaa, Heijastus)  Alkukesäinen päivä on heleän kaunis. Vuosi vuodelta olen yhä haltioituneempi Pohjolan kesän valosta. Kuinka kauniisti tyynen veden pinta heijastaakaan siihen piirtyneitä siluetteja! Suorastaan lumoutuneena seuraan valon esittämää näytelmää ja jollakin merkillisellä tavalla koen, että en ole ainoastaan katsoja vaan suorastaan olennainen osa tapahtumaa. Tunnen myös syvää kaihoa seuratessani universumin heijastamaa valon ja varjojen välistä tanssia. Olenko katsomassa elämän pienoisnäytelmää, jossa kaikki ilmentynyt katoaa takaisin elämän valtamereen? Entä mikä on havaintojeni todellisuus? Näenkö ehkä ainoastaan unikuvia, jotka viivähtävät tietoisuudessa vain hetkisen?
Matkani johdattaa minut keskelle ”ei mitään”, kallioiselle mäntymetsikölle, Saimaan rannalle.  Pimenevässä illassa suunnistan rantasaunalle, mutta ennen saunan lämpöön kääriytymistä tekee mieleni pysähtyä, kuunnella hiljaisuutta ja ihailla tähtikirkasta taivasta. Merkillinen haikeus täyttää mieleni ja yhtäkkiä tunnen itseni hylätyksi, jätetyksi oman onneni nojaan. Olisi helppoa sivuuttaa tämä tunne, mutta sen sijaan antaudun tuntemukselle, hengitän sitä sisäänpäin ja annan sen laajeta laajenemistaan, niin että se täyttää minut kokonaan. Ja samassa tunnistan siinä jotakin hyvin tuttua. Tunne on täsmälleen sama kuin silloin, kun lähdin synnyttämään esikoistamme matkaeväinä vain heikko aavistus siitä, mitä synnytys on, ja edessä täysi tuntemattomuus. Lähden yksin ja palaan kotiin uusi elämä mukanani, elämä, jota en voi mitenkään hallita.
|
Arkisto
March 2020
Avainsanat
All
|
RSS Feed