3 SADAN VUODEN YKSINÄISYYS

Sukupolvesta sukupolveen

Yksin sinä olet tänne tullut ja yksin sinä täältä lähdet. Näin meille kerrotaan. Yksinäisyyttä halutaan paeta, jos sille annettu merkitys liittyy vanhuuteen ja avuttomuuteen. Yksinäisyyteen liittyy myös lukuisia muita uskomuksia. Yksinäinen ihminen kokee helposti, että hän on ulkopuolinen ja erillinen, hän ei tunne kuuluvansa mihinkään. Erityisesti juhlapyhät ja perhejuhlat tuovat yksinäisyyden tunteen kärjistetysti esille. Yksinäinen tuntee jäävänsä yhteisön ulkopuolelle, kun perheet kokoontuvat ja viettävät yhteistä aikaa, jopa viikonloppu voi tuntua piinallisen pitkältä. Toisten ottaessa perjantai-illan ja sitä seuraavan viikonlopun riemuiten vastaan laskee yksinäinen tunteja maanantaihin ja arkisten rutiineiden alkamiseen.

Ulkopuolisuuden tunne

On loppiaispäivä, suuri juhlapyhä Kanarian saarilla. Lähden iltapäiväkävelylle, kapuan kaupunkia ylös vuorille päin ja saavun alueelle, jossa on paikallisten taloja sekä loma-asuntoja. Espanjassa lounas ajoittuu vapaapäivinä myöhäiseen iltapäivään, ja joka puolelta kantautuu perheiden ääniä: puheen porinaa, astioiden kilinää ja ruoan tuoksua. Ylhäällä kylässä on kaksi ravintolaa, jotka ovat täynnä iloisesti seurustelevia ihmisiä viettämässä vapaapäivää hyvän ruoan ja viinin kera. Merkillinen kaihoisa tunne valtaa mieleni. Tunnistan ulkopuolisuuden tunteen, joka on minulle tuttu menneisyydestä. Nuorena opiskelijana kävin usein pimeän tultua iltakävelyllä ja ihailin omakotitalojen valoja ja kuvittelin siellä asuvien ihmisten elämää. Sattui, kun itse oli etsimässä elämän suuntaa ja tulevaisuus oli hämärän peitossa. Noilla kävelyillä tunsin usein suurta haikeutta ja kaipuuta. En silloin pystynyt määrittelemään syytä tunteisiini, olihan minulla ystäviä ja lapsuudenperheeni – en todellakaan ollut yksin. Samanlainen haikeus valtasi minut usein myöhemminkin, sekä ollessani yksin että muiden ihmisten seurassa.
Kävelylläni minulle avautui tilaisuus kohdata minulle tuttu haikeuden tunne, ja tällä kertaa sukelsin siihen täysillä. Annoin tunteen vallata koko kehoni ja yllätyin: tunteen ytimestä löytyi kaipuu kotiin, kaipuu todelliseen kotiini, rakkauteen.

Kaipuu

​Kaipuu jonnekin on tunne, jonka perässä saatamme kulkea koko elämämme. Kuvittelemme, että se mitä kaipaamme, löytyy jostain itsemme ulkopuolelta. Etsiessämme kuljemme helposti kotimme ohi, emme näe, että olemme jo siellä: todellinen koti löytyy ihmisen sisimmästä. ​

Kuljemme helposti kotimme ohi

Ajatus yksinäisyydestä aiheuttaa pelkoa ja sulkee oven omaan kotiimme. Perhejuhlissa ja juhlapyhinä tämä kaipuu voimistuu ja saattaa tuntua täysin kestämättömältä. Siksi niin monet ihmiset lähtevät pakoon juhlapyhiä. Itseään ei kuitenkaan voi paeta, mieli seuraa ihmistä minne ikinä hän meneekin. Uusi ympäristö saattaa tilapäisesti auttaa unohtamaan kaipuun, mutta ennemmin tai myöhemmin tunne saa ihmisen kiinni. Isoäitini kaipasi koko elämänsä rakkautta. Hän oli syntynyt vuonna 1909, ja ajalle tyypilliseen tapaan hänet oli kasvatettu melko ankaralla kädellä. Sisarukset olivat häntä huomattavasti vanhempia, minkä vuoksi hän koki viettäneensä yksinäisen lapsuuden. Kun hänen miehensä kuoli sodan aikana tuberkuloosiin, hän jäi yksin kahden pojan kanssa, vailla ammattia ja asuntoa. Pojat lähetettiin sodan jaloista Ruotsiin sotalapsiksi. Myöhemmin perhe pääsi muuttamaan pieneen yksiöön Helsingin Lauttasaareen ja isoäitini sai työpaikan pankkivirkailijana.
Lapsuudenkokemukset, kaksi sotaa ja aviomiehen kuolema saivat isoäitini janoamaan elämää. Vaikutti siltä kuin elämä olisi ollut koko ajan kaksi askelta hänen edellään. Siksi hänellä oli jatkuva kiire ja hätä, tuntui että mikään ei riittänyt tyydyttämään hänen elämänjanoaan. Rakkautta ei yksinkertaisesti näyttänyt olevan riittävästi jaossa, ja sitä oli jatkuvasti janottava ja etsittävä. Kun isoäitini pitkäaikaisen miesystävänsä kuoltua jäi yksin, olivat juhlapyhät hänelle painajaista. Samoin oli viikonloppujen laita, sunnuntai masensi jo pelkkänä ajatuksena. Hänen yksinäisyyden tunteensa oli juhlapyhinä niin kauhea, että joulunpyhiksi osunut sappikivileikkaus tuntui hänestä pelastukselta! Tämä pojista ja poikien perheistä ja yhdessä vietetyistä jouluaatoista huolimatta.

Turva - rakkaudessa

Isoäitini vanhuuden turva oli pojissa, ja pojilleen hän oli säästänyt perintöä. Oli halu jättää jälkeensä jotain konkreettista hyvää, josta perilliset voisivat nauttia. Isoäiti eli vaatimattomasti ja säästi kaikessa mahdollisessa. Kun molemmat pojat yllättäen kuolivat saman vuoden aikana, putosi elämältä pohja. Turvaa ei ollutkaan, vaikkakin poikien perheet jälkeläisineen olivat jatkuvassa yhteydessä ja huolehtivat isoäidistä. Jotain pysyvältä tuntuvaa oli kuitenkin kadonnut. Kun kyky kävellä heikkeni iän mukana ja yli 90 vuoden iässä katosi kokonaan, maailmakin supistui pieneksi. Kiireet ja menot loppuivat, ei ollut enää mahdollisuutta mennä mihinkään. Viimeisinä vuosina myös puhuminen muuttui vaivalloiseksi, ääni ei yksinkertaisesti tuntunut tottelevan.
Isoäitini kertoi usein haluavansa kuolla, hän oli elämässään nähnyt ja kokenut kaiken, ei ollut enää mitään, minkä vuoksi elää. Hän totesi olevansa liian väsynyt elääkseen, mutta liian pelokas kuollakseen! Elämän mittaan tehdyt valinnat kaduttivat isoäitiä. Hän koki, että oli liian usein asettanut oman etunsa ensisijaiseksi ja rakkauden nälässään laiminlyönyt lähimmäisiään, tehnyt vääriä tekoja.
Viimeisenä elinvuotenaan isoäidin voimat olivat vähissä. Vähäinen valveillaoloaika kului lähinnä ollessa, juuri muuhun ei ollut mahdollisuuttakaan. Tässä olemisessa aukeni kuitenkin jotain uutta. Kun kävin katsomassa häntä, olimme usein vain hiljaa läsnä toisillemme. Hänen mielipaikkansa oli meren rannalla oleva kahvila, jonne sään salliessa kuljetin hänet pyörätuolilla. Siellä istuessamme vain olimme ja katsoimme toisiamme aika ajoin silmiin. Aina välillä isoäitini huokaisi ja sai sanottua, että on niin hyvä olla. Kun kaikki kiireet olivat loppuneet, ei ollut enää toiveita eikä elämään liittyviä pelkoja, silloin aukeni tilaa rauhalle – ja rakkaudelle.

Ei kiirettä minnekään

​Kun isoäitini satavuotisjuhlan aattona kysyin, mitä hän halusi minun puhuvan ja kertovan juhlayleisölle, oli vastauksena rakkaus. Kerro rakkaudesta, kerro miten tärkeää on rakastaa itseään sekä muistaa ja rakastaa muita ihmisiä, olla yhdessä. Kun juhlassa kohotimme satavuotiaalle maljamme ja kerroin isoäidin sanomasta juhlaväelle, tuntui kuin sadan vuoden kiitollisuus olisi laskeutunut keskuuteemme. Olimme toistemme jatkumoja, isoäidin sanoma tavoitti jokaisen – arvokas testamentti nuoremmalle polvelle.

Juhlimme satavuotiasta

Syyllisyys

​Elämän aikana tehdyt pahat teot ja syyllisyys olivat asioita, joita isoäitini kantoi mukanaan koko elämänsä. Minulle tarjoutui tilaisuus kohdata ja työstää sukupolvi sukupolvelta kantamamaamme syyllisyyttä kansainvälisen Matka-terapeuttiryhmän matkalla Intian Rishikeshissä. Se on Ganges-virran pohjoisessa päässä Himalajan juurella sijaitseva hindujen pyhä kaupunki, jota hallitsee keskellä jokea oleva jättiläismäinen Shivan – tuhon jumalan – patsas. Shivan sanotaan hajottavan vanhoja ajatuksia ja uskomuksia, jotka sitovat ihmistä egoonsa. Rishikeshin energia oli niin voimakas, että toisena iltana siellä ollessamme sain valtavan päänsäryn. Tehdessäni Ystäväni avustuksella niin sanottua sisäistä matkaa kohtasin itsessäni esivanhempien pahat teot. Meistä jokainen kantaa alitajunnassaan torjuttua tunteita ja tekoja, jotka saattavat näyttäytyä joko oman elämän tai lähipiirin, kuten vanhempien ja esivanhempien kokemuksina. Kaikki elämämme tapahtumat ja kokemukset ovat mielessämme tallentuneina kuin tietokoneen kovalevyllä. Ja niin kuin tietokoneelta voidaan poistaa tiedostoja, voi muististakin puhdistaa tallenteita (ks. luku 14, Vaietut asiat, tukahdutetut tunteet). 

Syyllisyydestä puhdistautumista

Sisäisen matkan avulla pääsin katkaisemaan sidoksia tekoihin, joista Iso-Äitini oli kantanut syyllisyyttä. Puhdistumiseni ansiosta me molemmat vapauduimme syyllisyydestä – anteeksiannolla. Annoin niin itselleni kuin esivanhemmilleni anteeksi pahat tekomme; teot jotka mieli on luokitellut pahoiksi. Yöllä kehoni reagoi vapautumiseen ripulilla, tuntui että jokaisella solullani oli halu puhdistautua.

Aamuhetki Intian Ganges-joella

Prosessin jälkeisenä aamupäivänä ryhmällämme oli kastetilaisuus pyhässä Ganges-joessa – jonka vesi oli joulukuussa varsin kylmää! Ganges on alkulähteillään täysin kirkasta ja puhdasta, ja sanotaan, että siihen kastautuvalla ihmisellä on mahdollisuus puhdistua karmastaan. Elämä on täynnä symboleja, ja niistä vesi heijastaa tietoisuutta. Puhdas vesi on kuin ajatukseton tietoisuus, jossa ihminen voi puhdistautua. Minulle kaste oli voimakas kokemus; vielä kauniimpaa oli kuitenkin se, mitä kasteen yhteydessä oli tapahtunut. Kun saavuin ashramiimme, oli puhelimessani viesti äidiltäni: isoäitini oli nukkunut pois sadan vuoden iässä. Se oli tapahtunut yhtäaikaisesti kasteemme kanssa; kun yksi ihminen puhdistautuu, se kertautuu kaikkialla hänen ympäristössään, itseämme työstämällä autamme myös muita ihmisiä vapautumaan. Isoäitini sai kauan kaipaamansa vapautuksen ja nukkui pois.
Uutisen luettuani kuljin uudestaan Ganges-joelle. Ostin isoäidilleni hindulaiseen perinteeseen liittyvän kukkaveneen, jonka laskin joen virtaan. Siinä se ui, sadan vuoden yksinäisyys, vihdoin rakkaudella täyttyneenä! Rakkaudelle, joka on yksi – yksi laine joessa, joka yhtyy kokonaiseen valtamereen. Kiitin isoäitiäni puhdistumisestamme ja yhtymisestämme rakkaudessa.

Rakkaudessa olemme yhtä