Ilman sinua...

Ilman sinua...

​Olipa kerran päivänsäde, joka ilmensi Lähdettään, Aurinkoa, suurella innolla. Se oli onnellisimmillaan, kun se tunsi olevansa osa lähdettään ja laajenevansa joka kerta, kun se pienenä säteenä sai ilmentää suurta Itseään. Vaikka se oli pieni, tunsi se olevansa suuri ja voimakas, koska se oli niin kiinteä osa Lähdettään. Se oli Yksi! Itse asiassa se tunsi aina laajenevansa kun se loi Lähteessään ja ilmaisi sitä. Ei ollut mitään mikä olisi tehnyt siitä huonomman, heikomman, pienemmän, tarpeettomamman tai arvottomamman kuin sen Lähde oli.

Nähdä kuvansa

​Eräänä päivänä sen päähän pälkähti kuitenkin hassu ajatus siitä, millaista olisi olla itsenäinen eikä ainoastaan ilmaista Lähdettään. Olla yksin yhtä suuri ja voimakas kuin mitä sen Lähde, Aurinko oli. Niinpä se ajatteli astuvansa ulos Lähteestään ja ihmetteli kun se huomasi tulleensa pimeyteen. Yllätyksekseen se ei kyennyt tunnistamaan itseään, mutta kun se nerokkaasti keksi luoda heijasteen itsestään, saattoi se ihailla kuvaansa. Hetken ajan se tunsi itsensä tavattoman vahvaksi ja itsenäiseksi, mutta samassa myös valtava syyllisyys valtasi sen mielen. Se tunsi tehneensä väärin. Ajatus väärästä teosta tuotti syyllisyyden, jota oli mahdoton kestää. Niinpä se keksi piilottaa syyllisyyden, josta muodostui sen tiedostamaton alitajunta. Kätkemisen jälkeen sen olo oli kuitenkin entistäkin kamalampi, tuntui kuin syyllisyys olisi tukahduttanut sen. 

​Syyllisyys teki kipeää ja olemisesta niin sietämätöntä, että piilotetut ajatukset alkoivat etsiä ulospääsyä piinapenkistä projisoituen kuviksi. Erillinen säde projisoi itsestään lukuisia kuvia, joista jokainen lähteeseensä ja kuvaansa samaistuessaan kuvitteli olevansa erillinen ja itsenäinen itse. Kummallista, että kuva todellakin ajatteli olevansa luoja eikä nähnyt olevansa ainoastaan heijaste. Eriytyneen säteen ajattelemia ajatuksia oli valtavaltavasti ja näytti siltä, että tuo yksi yksittäinen säde olisi jakaantunut jakaantumistaan. Oli syntynyt kokonainen maailma jossa lopulta oli seitsemän miljardia sädettä, joista jokainen kuvitteli olevansa erillinen ja ainutkertainen ja jossa jokaisella oli yksilöllinen totuus! Maailma, jossa jokainen säde näki kaiken muun olevan itsensä ulkopuolella.

Speglingen är allt!

Tuo maailma tuntui pelottavalta

​Tuo maailma tuntui pelottavalta, siinä oli valtavan yksin. Hädässään pieni säde sai mielestään nerokkaan ajatuksen antaa itselle erillisnimen, niinpä se alkoi kutsua itseään Säteeksi isolla s:llä. Erillisen nimen luoma voimallisuuden tunne kesti kuitenkin vain hetken, ja niinpä pieni säde alkoi etsiä turvaa toisista säteistä. Aina toisen säteen tunnistaessaan se tunsi hetken ajan rakkautta toista kohtaan. Koska jokainen toinen kuitenkin näytti erilaiselta kuin se itse, huomasi se pelkäävänsä muita, muut tuntuivat olevan uhka sen omalle olemassaololle. Peloissaan se haki rakkautta ja turvaa toisista sekä solmi erityisiä sädesuhteita, joiden avulla se ajatteli saavansa etsimänsä. Mutta kävikin juuri päinvastoin. Juuri kun se luuli löytäneensä, huomasi se myös vihaamansa löytämäänsä. Kuinka voin vihata ja rakasta yhtä aikaa, se ihmetteli? Pieni säde oli ymmällään; vaikka se kuinka etsi, ei se löytänyt kadottamaansa rakkautta mistään, ja silti se tiesi sen olevan olemassa. 

​Kunnes se eräänä päivänä vihdoin oivalsi, että se itse oli etsimänsä. Se havahtui ja huomasi nähneensä unta, että se jonain hulluna hetkenä oli halunnut erota Alkulähteestään, omasta Äidistään, ollakseen itsenäinen. Se oli suunnattoman helpottunut kun se oivalsi nähneensä ainoastaan painajaismaista unta omasta erillisestä itsestä. Kun se katseli uniaan, huomasi se kuinka valtavan paljon tuskaa ja kipua ne olivat hänelle aiheuttaneet. Herätessään se huomasi olevansa edelleen onnellisesti Äitinsä sylissä, säde omassa Auringossaan. Ja ympärillään se näki miljardeja muita säteitä, jotka kaikki yhdessä onnellisena ilmensivät Itseään, omaa Lähdettään. Yhdessä heillä oli valtava hauskaa, he olivat iloisia ja onnellisia ja ihmettelivät, kuinka kukaan koskaan oli halunnut nähdä niin kamalaa erillisyyden unta! Painajaista, joka yö yön jälkeen oli toistanut itseään.
Se oivalsi ymmärtäneensä vapauden väärin: kaivatessaan itsenäisyyttä se olikin tehnyt itsensä erilliseksi ja luonut oman vankilansa. NYT se oli vapaa.

Olemme samasta Lähteestä