Itseään heijastava valo - 2. luku kirjasta Silta Erillisyydestä Ykseyteen

Maininkien laulun vain herkin korva kuulee.

Meren ääni syvyydestä hiljaa hengittää.

Heijastusta katson – on meren peili kirkas,

mutta vaahtokuplaan pois kuva häviää.

Avaruus vain tietää voi sinen ikuisuuden –

pääsee meren salaisuuksiin syvyys yksin vain.

Katso suvipilviin ja katso meren peiliin –

kaikki on heijastusta ja heijastusta on kaikki.

- Jarl Hemmer / Reino Helismaa: Heijastus -


Etsimme koko elämämme jotain jostakin. Niinhän lauletaan Satumaassakin, ”aavan meren tuolla puolen jossakin on maa”. Siellä satumaassa on onni, paikka jossa kaikki on hyvin ja voi olla onnellinen. Etsimme ja etsimme ja välillä luulemme löytäneemme. Kunnes huomaamme, että ei, tämä ei sittenkään riitä, en ole vieläkään onnellinen. Etsimme uuden kohteen, jota lähdemme tavoittelemaan. Sen saavuttaminen vaatii usein paljon työtä ja vaivaa, ja saattaa jopa sulkea elämästä pois kaiken muun.

Olemme kirkastaneet tavoitteet niin selkeiksi, että emme anna minkään ja kenenkään estää itseämme. Ja kuitenkin, kun olemme kaikesta vaivan näöstämme huolimatta saavuttaneet tavoitteemme, täyttää merkillinen tyhjyys mielen. Nyky-yhteiskunnassa meitä opetetaan asettamaan selkeitä tavoitteita. Ilman tavoitteita elävä ihminen on ”looseri”. Väitetään, että ilman tavoitteita ei voi saavuttaa ja ilman että saavuttaa jotain ei ole mitään. Etsimme onnea ja saavutuksia erilaisista asioista ja muista ihmisistä.

Maailmassa on nykyisin saatavilla aineellista runsautta enemmän kuin koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa – ainakin ns. läntisessä maailmassa. Arkisten asioiden hoitamisesta on tehty helppoa: kaupat notkuvat ruokaa eri muodoissaan, modernit kulkuvälineet vievät meidät mukavasti ja nopeasti paikasta toiseen, tietotekniikka mahdollistaa ihmisten välisen yhteyden tavalla, josta emme vielä kaksikymmentä vuotta sitten edes osanneet uneksia. Ja kuitenkin, elämä saattaa tuntua tyhjemmältä ja tarkoituksettomammalta kuin koskaan aiemmin.

Voisiko ihminen itse, ns. minä olla esteenä? Voisiko olla, että muodon maailma eli fyysinen aineellinen maailma onkin heijastusta jostain syvemmästä, jonka oma heijastuksemme estää näkemästä? Sanotaan, että ajatukset muodostavat maailmamme. Jos ajatukset muodostavat maailman, niin minkälainen olisi maailma, elämä ilman ajatuksia? Täytyykö meidän astua kehityksessämme taaksepäin eläinkunnan tasolle tai olisiko hyvä pysyä koko elämä vastasyntyneen elämän tasolla – jossa ajatus ei vielä ole läpäissyt  tietoisuutta – jotta voisimme olla onnellisia?

”Toisenlainen laulu”

Vastaus löytyy lähempää kuin arvaammekaan. Kaikki etsimämme löytyy itsestämme, sisältämme. Ei ole tarvetta etsiä vihreämpää ruohoa aidan toiselta puolelta, kaikkein vihrein ruoho on sisimmässämme. Ajatusmallimme, uskomuksemme, kokemuksista vetämämme johtopäätökset, leimautumiset ym. ovat ikään kuin pilviverho, joka peittää totuuden itsestämme. Tätä pilviverhoa voisi kutsua ”toisenlaiseksi lauluksi”.  Syvällä sisimmässään on jokaisella ihmisellä oma ainutlaatuinen, kirkas sävel, joka vuosien saatossa saattaa heiketä niin, että ihminen ei enää tunnista omaa säveltään. Riitasoinnut peittävät oman laulun, niin että se muuttuu toisenlaiseksi lauluksi jossa sävelkulku ja melodia muuttuvat vieraiksi; oma soitin on mennyt epävireeseen. Soitinta voi virittää, mutta se ei pysy vireessä eikä resonoi, jos ihminen ei pysähdy, kuuntele ja kohtaa riitasointujaan.  Monissa terapioissa yritetään ihmisen kokemuksia muuttaa ”positiivisemmiksi”  – muuttaa toisenlaisen laulun asteikko mollista duuriin. Jonkin aikaa tämä voi toimia, on kuin olisi saanut uudet vaatteet ja niiden myötä uuden identiteetin. Kun vaatteet vanhenevat ja kuluvat, nousee vanha kuitenkin aina esiin – toisenlainen laulu peittää alleen alkuperäisen kirkkaan sävelen, oman laulun.

Paljastuminen

Rohkea heittäytyy ja on valmis heittämään vaatteensa pois tutkiakseen ja kuunnellakseen, mitä niiden alta paljastuu. Kun luopuu itseään koskevista ajatuksista, siitä mikä on tai minkälainen kuuluisi olla, alkaa salaisuuden verho avautua. Ajatuksen toiselta puolelta, kahden ajatuksen välistä löytyy tila, joka sisältää kaiken: elämän! Jokaisella on mahdollisuus ryhtyä oman elämänsä löytöretkeilijäksi: kuunnella hiljaisuutta sisällään, hiljaisuutta jonka voi kokea sisään- ja uloshengityksen välissä, ajatusten välillä. Kun mieli vaikenee, on kuin tyhjäkäyntiä uliseva moottori sammuisi ja tilalle astuu tietoisuus itsestämme. Tyhjä tila itsessämme on syvällinen tila, josta elämä pulppuaa. Valtaosa ihmisiä on ehdollistunut fyysiseen maailmaan niin lujasti, että sisimpänsä kohtaaminen voi todellakin tuntua tyhjältä. Tuntuu, että ei ole mitään mihin tarttua ja mistä pitää kiinni. Ihmisen mieli luo jatkuvasti käsitteitä ja uskomuksia, jotka luovat erillisyyttä. Kuvittelemme, että kaikki mitä näemme ulkopuolellamme, on elämää josta löydämme etsimämme.

Itsemme ulkopuolella näkemämme on kuitenkin kaikki heijastusta itsestämme. Oma sisäinen maailmamme ilmenee ulkopuolisessa maailmassa. Ja koska ulkopuolinen on heijastusta itsestämme, löytyy kaikki etsimämme sisältämme! Sisällämme on kaikki, koko maailmankaikkeuden valo, jota heijastamme itsessämme ja itsestämme. Se on valo, jonka pystyy tunnistamaan toisissa ihmisissä, kun sen on ensin tunnistanut itsessään.

Sisäinen kutsu

Kun jatkuva mielen hälinä vaikenee, pääsee ihmisen oma sävel kuuluville ja silloin ajatuksilla on mahdollisuus palvella;  luoda uutta, toimia välittäjinä. Itse kuvittelin vuosikausia, että tietämällä paljon voisin tutkia ja luoda uutta. Kuvittelin, että kommunikoimalla ja jakamalla tietoa pääsisin yhteyteen toisten ihmisten kanssa. En ymmärtänyt, että se mitä oikeasti etsin oli yhteys itseeni. Olin niin tottunut ajattelemaan ja analysoimaan, arvostelemaan ja arvioimaan, että en edes tiennyt että olisi olemassa toisenlaista mahdollisuutta ”tietää”. Tiedon opiskelu oli yhtäältä vienyt minut kauemmaksi siitä, mitä oikeasti halusin tietää. Toisaalta se oli synnyttänyt janon ymmärtää elämää ja antoi työvälineitä tälle tielle. Opittu, opetettu tieto synnyttää helposti uskomuksia, jotka estävät näkemästä sisäistä tietoa. Tieto on oppimisen väline samalla lailla kuin kieli on kommunikointiväline. Ne eivät ole itseisarvo, arvo syntyy niiden avulla syntyvästä yhteydestä. Oman sisäisen kokemuksen kautta syntynyt tieto mahdollistaa tietoisuuteen laajenemisen, joka johdattaa yhä syvemmälle sisäiseen tietämiseen. Voisi sanoa, että ainoa oppinut on itse oppinut!  Albert Einsteinin suhteellisuusteoria aukeni hänelle astioita tiskatessa, suuren lapsilauman ympäröimänä. Einsteinilla oli sisäinen kutsu ymmärtää elämää ja ollessaan tässä ”non-doing” tilassa, aukeni hänelle teoria, joka on palvellut ihmiskuntaa laajentamalla tietoisuuttamme luonnossa toimivista fysikaalisista periaatteista.

Yhteys

Tekemisestä täyttyneessä elämän vaiheessani  janosin rakkautta ja sisäistä rauhaa, kaipasin syvää läsnäoloa itseni ja toisten ihmisten kanssa. Hetkenä, jolloin sekä ns. henkilökohtainen elämäni että työelämäni olivat kaaoksessa, näyttäytyi valo minulle. Hädässäni olin ollut mieleni ja jatkuvan ajatusvirtani ja niiden synnyttämän tekemisen vanki. Pääsin ulos, kun ymmärsin pysähtyä. Kutsu tuli Ihmeiden Oppikurssin muodossa; olin nähnyt ilmoituksen kurssista joogakoulun ilmoitustaululla ja jokin siinä kosketti minua. Kaipuu johonkin, jota en pystynyt määrittelemään, kutsui minua. Ensimmäisessä kokoontumisessamme tuntui, kuin armo olisi laskeutunut ylleni. Kuuntelimme ja tulimme kuulluiksi, olimme läsnä itsellemme ja muille. Itkin onnesta, oli taivaallista päästää irti ja ottaa vastaan kaikki se rakkaus, jota ryhmä keskenään välitti.  Koin voimakkaan yhteenkuuluvaisuuden tunteen, tunsin olevani yhtä muiden kanssa. Jälkikäteen ymmärsin, että yhteenkuuluvaisuus löytyi oman läsnäoloni kautta. Se johdatti minut lepäämään omassa hiljaisuudessani.

Peilit

Torjuessamme emme näe peiliämme. Se mitä emme halua nähdä itsessämme, sen torjumme muissa. Protestoiva työntekijä haluaa tulla esimiehensä kuulluksi, mutta tulee torjutuksi jos esimies itse kokee, että ei ole tullut kuulluksi ja ymmärretyksi. Lapsen kiukuttelu äidille on avun pyyntö: pyyntö saada huomioita, jota äiti ei väsyneenä kykene antamaan – hän kaipaa itse syliä, jossa voisi väsyneenä levätä.

Kolme lastamme syntyivät kolmen ja puolen vuoden sisällä ja akateemisena äitinä olin välillä päästäni pyörällä. Työtä oli paljon, hoidettavana oli mm. juuri perustettu yritys, omakotitalo laajennustöineen ja perhe. Aiemmin olin ollut tutkijana ja opettajana yliopistossa ja tottunut tekemään asiat itse määrittelemässäni aikataulussa ja omassa rauhassa. Keskimmäinen lapsemme reagoi voimakkaasti vilkkaaseen elämäämme ja aina kun kuvittelin saavani mielestäni ansaitun hengähdystauon, alkoi hän kiukutella milloin mistäkin syystä.  En osannut nähdä syytä ja ollessani väsynyt reagoin hänen kiukutteluunsa hermostumalla. En nähnyt, että vauva perheessä oli vienyt häneltä sylin ja olin tehnyt hänestä kaksi ja puolivuotiaana ”ison tytön”. En kuullut kiukutteluun sisältyvää avun ja levon pyyntöä; olin itse se pieni tyttö, joka oli ikään kuin repäisty ulos omasta turvallisesta maailmastaan ja joka myös kaipasi lepoa ja apua – ja lämmintä syliä. Pyydän anteeksi, olen pahoillani.

Maailman loppu

Olen opin tiellä. Tärkeä askel omalla tielläni on ollut halu nähdä asiat toisin. Päätös kuunnella ja saada ohjausta sisimmästäni, päätös työstää pilviä sydämeni edestä – pilviä jotka peittävät valon itsessäni ja estävät minua kuulemasta. Egoni on kyllä tehnyt parhaansa pelastaakseen ”minut”.  On haastavaa päästää irti egon luomasta maailmassa, joka sisältää pyrkimistä, kontrollointia, oman hyvän tavoittelua, tai ainakin sen minkä kuvittelee omaksi hyväksi. Elämä palkitsee kun on valmis päästämään irti egon mallista ajatella ja tavoitella; kun avaudun tietoisuudelle sisälläni – voin kutsua sitä rauhaksi, Jumalaksi, korkeammaksi voimaksi, nimiä on monia – alkavat asiat tulla minua kohti. Pyrkiminen lakkaa. Olemalla läsnä toimin sisimmästäni käsin ja asiat alkavat tapahtua yhä helpommin ja vaivattomammin. Useimmat meistä joutuvat tekemään paljon työtä sen eteen ja edistyminen tapahtuu askel askeleelta. Irrottautuminen, tietoiseksi tuleminen voi tapahtua myös nopeasti, ikään kuin ihmeenä jos ihminen on siihen valmis. Ns. ihmettä edeltää usein jokin dramaattinen vaihde elämässä, joka pysäyttää ja avaa ”näkemään”.

Halu nähdä muodon ja ajatuksen toisen puolelle – tätä kehitystä saatetaan nimittää maailmaan lopuksi. Sitä se tavallaan onkin: elämän löytämistä itsessään, tietoiseksi tulemista. Silloin vanha maailma muuttuu automaattisesti ja vihan ja väkivallan rakenteet alkavat hajota. Se on alku kohti parempaa maailmaa, joka heijastuu omana valonamme.