Joulu lauluissa

Toivon ja ilon sanoma

Tulen laulutunnilta, ihana tunti joululaulujen äärellä. Vanhaa ja tuttua, ja silti jotain avain uutta ja ainutlaatuista.

Suomalaiset joululaulut ovat enimmäkseen hartaita ja vakavia; kuvaavatko ne meitä, mietimme tunnillamme. Olemmeko me suomalaiset laulujemme kaltaisia? Tiedän, että sekä mikä on sisällämme, ilmenee ulkopuolellamme ja ulkopuolella näkemämme on myös aina sisäpuolellamme. Onko sattumaa, että olen syntynyt maahan, jossa puolet vuodesta on pimeää aikaa ja puolet valoisaa. Sekä valossa että pimeydessä koemme ääripäät, yöttömän yön ja kaamoksen. Olenko syntynyt Suomeen, koska minussa on niin paljon synkkyyttä vai siksi, että minussa on myös paljon valoa – miten ne ilmenevät samassa elämässä, minussa?


Laulutunnin jälkeen toistan mielessäni sanoja ”minä olen synkkä”; toistan toistamistani ”minä olen synkkä, minä olen synkkä… ja yhtäkkiä en voi olla nauramatta. Lamppu ikään kuin syttyy päässäni. Kuinka ”minä olen” voisi olla synkkä, kun se on kaiken rakkauden ja sen heijastaman valon syy, ”minä olen” on valo Itsessään. Kun toistin toistamistani ”minä olen synkkä”, huomasin, että samaistin sanat fyysiseen olemukseeni ja kuvittelin olevani synkkyys! Emme me suomalaiset ole synkkiä vaan ainoastaan ajatuksemme, joita heijastamme olemuksessamme ja joihin samastuimme.


Synkkyydessä piilee myös lahjamme. Ilman polariteetteja emme näe emmekä kykene havaitsemaan fyysisessä maailmassa, jossa kaikki on polariteettien heijastumia. Kun hyväksyn pimeän puolen itsessäni, ei minun tarvitse enää taistella pimeyttä vastaan ja silloin lamppuni syttyy: pimeys antaa tilaa valolle, se on kuin kansi joka nousee valon päältä.


Joulunlaulujen vakavuudesta löytyy näin myös ilo. Kun en samaistu laulun sanojen ja sävelen vakavuuteen, voin laulaa kevyesti ja kertovasti. Silloin lepään laulussa ja laulu lepää minussa. Ilo ja keveys täyttävät koko olemukseni ”minän” siirtyessä laulaessa ikään kuin syrjään ja tehdessä tilaa valolle minussa, joka läpäisee koko laulun. Silloin vakava ja harras laulu muuttuu toivon ja ilon sanomaksi, laulu ja minä yhdistymme ja tunnen sen täyttymyksenä itsessäni – vakavuus ja ilo yhdistyvät muodostaen ykseyden. Kun annan sielulleni tilaa laulaa ja ilmetä laulussani, saan antaessa kaiken, kaikkeus täyttää minut.  Synkimmän pimeyden ytimestä nousee valo, joka ei ole polariteetti vaan sanoma meissä olevasta rakkauden ja ilon valosta.


Tunnistan tämän saman suomalaisuudessani: valon ja pimeyden ääripäät ovat minussa, ne ovat silta ydinolemukseeni, joka on sama meissä kaikissa.