Koskettimien välissä

Olen kuuntelemassa Sibeliuksen säveltämiä lauluja; taitavia nuoria laulajia, kauniita koskettavia sanoja ja säveliä, säestäjiä ja laulajia yhteisellä sävelellä virraten. Jään ihmettelemään, mitä kaikkea laulettu ja soitettu sävellys ilmaisekaan.
Näen mielessäni säveltäjän työssään: nuottipaperit ja pallukat nuottirivistöllä, säveltäjän innoituksen ilmaista kuulemaansa nuottien avulla nuottipaperille. Kuulen, kuinka pianon mustat ja valkoiset koskettimet loihtivat ilmaan säveliä, säveltäjän äänikuvia tulkitsevan kavalkadin.

Virtaavan veden kuvakieltä

Jälkiä vedessä

Kerran sävellettynä ja nuottipaperille painettuna vaikuttaa sävellys ainutkertaiselta tapahtumalta. Sen sanoma ei ole kuitenkaan koskaan samanlainen. Nuottipaperiin painettuna sävellys näyttää staattiselta, mutta joka kerran kun joku esittää sen – joko laulamalla tai soittamalla – alkaa se elää ja muuttua. Oivallan, että nuotit luovat ainoastaan perustan, johon tukeutuen sävellys elää kaiken aikaa. Jokainen esityskerta muuttaa kerran sävellettyä, koska se ilmentää sitä, mikä elää ikuisesti korkeammassa tietoisuudessa, aistien ulottumattomissa. 
 

Sävellys on kuin virtaava vesi, jonka aallot, tyrskyt ja heijasteet ilmentävät juuri siinä hetkessä tapahtuvaa. Miten ikinä vesi virtaakaan, vesi soljuukaan, lepää se kuitenkin aina Itsessään.
Sibeliuksen lauluja kuunnellessani ymmärrän olevani co-worker, luova kanssavaikuttaja, joka myös kuunnellessaan luo sävellykseen yhä uusi ulottuvuuksia. Havahdun ja herään näkemään, että se mikä maailman silmin ja korvin vaikuttaa pysyvältä ja paikalleen jähmettyneeltä, on vain havaintomaailma luova harha. Se mikä virtaa ja elää, on ikuista ja ilmenee aina uutena ja kauniina, vastaanottajansa ja esittäjänsä sormenjäljellä painettuna.