KOTIIN PALUU

En ole yksin enkä erillinen

Yksi mieli jakautuneena 7 miljardiksi osaksi; jokainen osa on yksi osa minua, itseä, joka on jokainen meistä.
Kun olen samaistunut yhteen osaan, näen muut osat itsestäni erillisenä. Yksi erillinen itse on kuitenkin kokonaisuus, joka projisoituneena näyttäytyy pieninä palasina. Nämä erilliset osaset koen itseni ulkopuolella olevana maailmana, toisina ihmisinä. Kun samaistunut osa itseä, sen jonka olen kokenut minuutena, omana persoonallisuutena, herää, näkee herännyt osa vielä nukkuvat osat ympärillään. Herännyt osa tietää kuitenkin, että mikään niistä ei ole hänestä itsestä erillinen. Heräämisen jälkeen herännyt osa alkaa puhdistaa itseään kaikesta siitä unesta, minkä hän näkee ympärillään. Kaikki, mikä tulee häntä kohti, on tarkoitettu hänelle. Näin hän puhdistaa nukkuvia osia yhdestä yhteisestä mielestä, erillisyyden unesta, niin että jokainen osa vapautuu jolloin kaikki yhdessä pääsevät kotiin.

Herännyt Itse istuu ikään kuin pilvien päällä, siksi Se kykenee näkemään ne. Se näkee ne omana heijasteenaan, mutta koska se ei enää samaista itseään pilveksi, kykenee se vain katsomaan niitä ja päästämään irti: anteeksianto työvälineenään se puhdistaa itseään heijasteistaan, menneisyyden kokemuksista mielessään, kunnes jäljelle jää vain tyhjyys. Jotakin, jota se oli niin kamalasti pelännyt ja kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa. Ollut utelias ja samalla kuitenkin kykenemätön hyppäämään. 

Se oli pelännyt, että jos se putoaisi oikein syvälle tyhjyyteen, se ei selviytyisi sieltä enää ulos. Ei olisi yhtään auttavaa kättä ympärillä, ei mitään mihin tarttua, ainoastaan kammottava kaiken nielevän tyhjyys ympärillään. Siksi se etsi ratkaisuja maailmasta, valmiina tarttumaan jokaiseen oksaan, joka estäisi sitä uppoamasta. Kun se ymmärsi, että maailman tarjoamat ratkaisut olivat vain unissa kulkijan näkemiä kuvia, tapahtui ihme: se oivalsi kaiken ympärillään olevan ainoastaan sen omaa heijastetta.  Ja kun se oli valmis kohtaamaan jokaisen itsenään, irrotti pelko otteensa. Se mitä se oli etsinyt tyhjyyttä paeten, tulikin kohti. Hellästi, kuin untuvapeitteellä kannatellen se saatettiin tyhjyyden ytimeen - kohdatakseen sen mitä se oli koko elämänsä yhtä aikaa etsinyt ja paennut. Oli kuin se olisi seisonut kuilun laidalla, ja yrittänyt kiinnittää abstraktin konkreettiseksi ymmärrykseksi; muodoiksi, jotka toisivat varmuutta ja pysyvyyttä, turvallisuutta johon voisi kiinnittyä. Tyhjyyteen hypättyään se näki ajatukset mielestä virtaavina kuvina, joita se oli yrittänyt ajatella ja ymmärtää. Ajattelu oli kuitenkin tuottanut sille ainaisen kivun ja tuskan, oli kuin se olisi koko ikänsä yrittänyt etsiä ratkaisua siihen, miten ympyrän saa työnnettyä kolmion sisään.

KUILUN ÄÄRELLÄ

PAKOON ET PÄÄSE

Tyhjyydessä se vapautui viimeinkin kiinnittymästä ajatuksiin ja niistä heijastuviin kuviin. Kun ei ollut mitään mihin kiinnittyä, ei myöskään ollut pelkoa menettämisestä, persoonakin osoittautui vain menneisyyden repaleisista kuvista kertovaksi tarinaksi.  Ei mennyttä ei tulevaa; se mikä aiemmin oli näyttäytynyt ulkopuolisena, olikin vain tila/ajan muodostama aukko. Se oli kiinnittänyt itsen kokemaan, että se oli ulkopuolinen itselleen, joka kuitenkin maailmaksi kutsutussa tila/aika-paikassa näyttäytyi ulkopuolisuutena toisiin nähden. Kun ajatus persoonasta liukeni tyhjyyteen, hävisi myös ulkopuolinen. Oli vain jatkuvasti liikkuva ajatusten virta, jonka lähde oli hän Itse. Hän oli virta Itsessään. 

VIRTA ITSESSÄÄN