KUKAAN EI OLE TEHNYT MINULLE MITÄÄN

Olipa kerran lumihiutale, joka – kas kummaa – oli saanut nimekseen Lumi. Se oli nähnyt kauniita itsestä otettuja valokuvia, ja tiesi olevansa erityinen. Kukaan toinen lumihiutale ei nimittäin ollut juuri samanlainen kuin se. Lumelle oli näytetty lukuisia kertoja siitä otettuja kuvia ja se oli painanut ne syvälle mielensä sopukoihin. Tuntui oikeastaan aika hassulta, että ilman siitä otettuja kuvia Lumi ei olisi tiennyt minkä näköinen oli, eihän se kyennyt näkemään itse itseään.

Kuva minusta

Lumella oli lukuisia haaveita siitä, miksi ja minkälaiseksi se haluaisi tulla. Sitäkään se ei oikeastaan olisi voinut muuten tietää, mutta sille oli näytetty kuvia myös muista lumihiutaleista ja se oli kuullut niitä koskevia tarinoita. Sisimmässään Lumi kyllä tiesi olevansa riittävä sellaisenaan ja täyttävänsä tehtävänsä hyvin, mutta jokin sai sen kuitenkin kaipaamaan myös jotakin muuta. Merkillinen puutteen tunne vaivasi sitä aika ajoin, ja silloin se alkoi aina suunnitella tulevaisuuttaan lumena.

Jollakin tavoin Lumi tunsi kuitenkin jähmettyneensä paikoilleen, välillä se tunsi olevansa kuin syvälle lumeen kiinnittynyt jääkimpale. Jääkimpaleena sillä oli tunne, että se oli tullut väärin ja epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Oli niin paljon sellaista, mistä se tunsi kaunaa. Kauna ei ollut tietoista, mutta aika ajoin Lumin mieleen muistui tapahtumia, jotka olivat jääneet vaivaamaan sitä. Se muisti vielä kuin eilisen päivän, kuinka se oli pelännyt taivaalla leijaillessaan ja tuntenut itsensä yksinäiseksi. Maahan näkyväksi lumihiutaleeksi laskeutuminen tuntui siitä niihin kauhistuttavalta ajatukselta, että se oli miettinyt kaikkia mahdollisuuksia paeta tilannetta. Kerran matkansa aloitettuaan se ei pystynyt kuitenkaan tekemään itsestään näkymätöntä eikä löytämään suojaa - sen oli tyydyttävä kohtaloonsa.

Se oli jähmettynyt paikoilleen

Matkallaan Lumi kohtasi toisia hiutaleita, jotka vaikuttivat sen mielestään vähän epäilyttäviltä. Niiden käytös viittasi Lumen mielessä siihen, että ne jollakin tavoin uhkasivat sen olemassa oloa ja jopa yrittivät estää Lumia olemasta oma itsensä.  Lumi koki, että toiset lumihiutaleet halusivat hallita sitä ja jopa määräävän, mitä Lumin kuuluisi tehdä tai mitä se saisi ajatella. Siksi Lumi vastusti mielessään uhkaajiaan, omaa itsenäisyyttään se halusi kadottaa kaiken viimeiseksi. Oli kauhistuttavaa ajatella, että ei olisi vapaa kulkemaan omaa rataansa. ”Meidän tulee olla lojaaleja toinen toisillemme”, oli lumipyryjoukon liikettä johtava lumihiutale sanonut. ”Vain yhdessä olemme kyllin vahvoja muodostamaan suojaavan peitteen maan päälle. Pysymällä yhdessä olemme turvassa”. Johtaja lumihiutale vaikutti niin ehdottomalta ja reaktiiviselta, että Lumi ei julkisesti uskaltanut vastustaa sitä pelätessään joutuvansa hyökkäyksen ja vihan kohteeksi. Niinpä Lumi käyttäytyi ikään kuin tottelisi, mutta kun muut eivät huomanneet, kulki se omia reittejään ja toivoi, että se pystyisi vapautumaan uhkaajistaan. 

Se kulki omia reittejään

Vaikka Lumi tiesi olevansa oikeutettu leijailemaan omana itsenään, valtasi sen aika ajoin merkillinen, kuin tyhjästä kumpuava syyllisyys. Lumi suorastaa kuuli mielessään, kuinka muut lumihiutaleet tuomitsevat sen. Tuomitsemista ja vihan kohteeksi joutumista se ei pystynyt mitenkään kestämään, ja siksi se oli keksinyt leikin nimeltä hyvittäminen: Lumi järjesti muille lumihiutaleille erialisia aktiviteettejä ja toivoi sillä tavoin pitävän toiset lumihiutaleet tyytyväisenä. Välillä se kuitenkin huomasi epäonnistuneensa ja silloin kauhu valtasi sen mielen. Sen sydän alkoi hakata, ja rauhan saadakseen se joko vetäytyi tai tekeytyi ylimieleksi. Tällainen toimintatapa ei kuitenkaan tuntunut mukavalta, vaan päinvastoin, Lumesta tuntui kuin olisi se juuttunut paikoilleen – ikään kuin sen vapaa leijailu olisi estynyt. Tästä se syytti mielessään lumihiutale tovereitaan, mutta varoi sanomasta sitä ääneen.
Ajan oloon Lumi keksi mitä erilaisimpia menetelmiä selviytyä yksin ja olla näennäisesti ystävä sitä kaltoin kohdelleille lumihiutaleille – ja pysyä samalla uskollisena lähipiirilleen. Jos saisin leijailla yksin ja ihan rauhassa, ilman pelkoa tulla toisten arvostelmaksi ja jos voisin olla varma,  että kukaan ei hyökkäisi minua vastaan, niin silloin voisin jakaa kokemuksiani rohkeammin toisille lumihiutaleille sen sijaan että vetäydyn omaan maailmaani, se ajatteli.  Lumi oli nimittäin keksinyt, että jos sille ei aikoinaan olisi näytetty kuvia siitä itsestä, niin silloin se ei olisi samastunut lumihiutaleeksi ja mikä merkillistä, ilman omaa identiteettiä sillä ei olisi myöskään mitään pelättävää. Ajatus suorastaan pyörrytti Lumia. Sitä miettiessään se havahtui oivaltamaan, kuinka merkillistä oli, että se pelkäsi kertoa pelottomuudesta.  ”Mikä ihme saa minut pelkäämään, vaikka tiedän että ilman minua ei ole mitään pelättävää ”, se ihmetteli.

Ajatus ei jättänyt Lumia rauhaan, siitä tuntui muodostuvan oikea pakkomielle. Yön pimeinä tunteina se ihaili tähtitaivasta ja toivoi vapautusta piinastaan. Ja kuinka ollakaan, eräänä päivänä se kohtasi Vesipisaran. Se tunsi Vesipisaraa kohtaa heti ensi silmäyksellä merkillistä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Syvällä sisimmässään Lumi uskoi, että sen kutsuun oli vastattu. Vesipisaran viisaus teki Lumeen suuren vaikutuksen. Niinpä se eräänä päivänä rohkaistui kertomaan kokemuksistaan – siitä kuinka toiset lumihiutaleet estivät sitä olemasta oma itsensä ja kulkemasta omaa tietään.

• Eivät ne tee sitä näkyvästi, Lumi paljasti, mutta vaistoan heidän vastustavan minua ja se tekee oloni levottomaksi. Olen ikään kuin jatkuvassa hätätilassa enkä voi koskaan tietää, milloin matkani päättyy ja ajaudun tuntemattomaan maahan. Olen kuullut, että maahan päädyttyään me lumihiutaleet muutumme yhtenäiseksi massaksi, josta kukaan ei pääse nousemaan esille omana erillisenä itsenään, Lumi kertoi vesipisaralle. Kuinka onnellinen olisinkaan, jos olisin täydellisen vapaa. Etkö sinä pelkää, että jonain päivänä katoat valtamereen kykenemättä palaamaan sieltä enää koskaan, Lumi kysyi vesipisaralta.
• Ei, minä en pelkää, Vesipisara vastasi. Ehkäpä sinua auttaa, jos kerron sinulle minun tarinani. Oli nimittäin niin, että ensimmäiset muistikuvat minusta itsestäni ovat peräisin kahvikupista. 

Muistikuva kahvikupista

- Lumin hämmästyneen ilmeen nähdessään vesipisaraa alkoi naurattaa.
Niin, kuulit aivan oikein, kahvikupista. Kahvikuppi on esine, jonne ihmiset kaatavat kahvia, josta ne sitten juovat sitä. Minulle kävi kuitenkin niin, että olin kupissa, jossa oli pelkkää vettä. Olin ainaisen onnellinen osana muun veden joukossa enkä osannut pelätä mitään, mutta eräänä päivänä kävi niin, että kahvikuppi putosi alas pöydältä kivilattialle ja särkyi tuhansiksi pienen pieniksi sirpaleiksi. Ensin pelästyin kun muutuin pisaraksi ja näin ympärilleni levittäytyvät tuhannet kahvikupin sirpaleet. Ne näyttivät olevan kauhun vallassa ja vieressäni oleva sirpale suorastaan huusi hädissään. Se oli kadottanut kosketuksen muihin sirpaleisiin ja mikä kamalinta, tiedon alkuperästään. Se oli eksynyt eikä enää muistanut mistä se oli tullut. Nyt sen oli kuitenkin selvitettävänsä tiensä yksittäisenä sirpaleena jonnekin, jonka olemassa oloa se ei edes tuntenut. Sirpale oli hädissään ja hädässään se näki ympärillään muita sirpaleita, jotka olivat aivan yhtä hädissään. En tiedä, kuinka kauan tässä kului aikaa, sillä kaikki oli jotenkin sekavaa ja kaoottista. Sirpaleet tuntuivat tekevän valtavasti työtä löytääkseen takaisin kotiin toistensa luokse, mutta heidän vaivannäkönsä ei näyttänyt johtavan mihinkään. Vaikka itsekin näytin joutuneen eroon pisara-tovereistani, olin täysin rauhallinen, sillä tiesin kuuluvani yhteen toisten kanssa. Hajoamisen hetkellä minun vain oli otettava pisaran muoto, jotta pystyisin auttamaan eksyneitä sirpaleita.

---

Olin onnellinen osana vettä

Meistä tuli monta

• ​Saitko sinä sitten koottua kupin sirpaleet takaisin kupiksi, kyseli Lumi uteliaana?
• Tavallaan, vastasi Vesipisara. Ensin näytti siltä, että kaikki sirpaleet elivät lamautuneessa tilassa, ikään kuin ne olisi suljettu erillisyyden vankilaan, josta ei ollut ulospääsyä. Eräänä päivänä yksi sirpaleista kuitenkin heräsi tästä painajaisesta, kun se näki oman kuvansa minun pinnallani. Voi kuinka ihmeellistä, pieni sirpale oli huutanut. Pystyn näkemään itseni sinun pinnaltasi, mutta mikä ihmeellisintä, näen sinusta myös kaikki sisareni – kaikki ne sirpaleet, jotka eksyimme toisistamme kun kahvikuppi putosi lattialle. Sitten sirpale oli aloittanut villin tanssin. Oi tiedätkö, se oli huutanut tanssinsa riemussa, en näe ainoastaan itseäni ja muita sirpaleita vaan näen kuvan myös lähteestämme, kupista.Ja tiedätkö, paljasti vesipisara Lumille. Aivan samalla tavoin kuin minä tiedän olevani osa vettä ja yhtä muiden vesipisaroiden kanssa, myös pikku sirpale ymmärsi olevansa kiinteä osa kuppia, vaikka näytti näyttikin eronneen siitä.
• Sinä siis tiedät olevasi vettä ja myös sirpale oppi ymmärtämään olevansa kuppi, totesi Lumi hieman hämmentyneenä vesipisaralle. Miksi minä kuitenkin tunnen olevani erillinen lumihiutale enkä edes haluasi sulautua lumeen?Kysymyksen esitettyään Lumi säpsähti. Kuuntele, se sanoi Vesipisaralle, jostain kuuluu ihmeellistä, kaunista musiikkia.

​Sekä Lumi että vesipisara hiljentyivät kuuntelemaan

• Ymmärsitkö kuulemaasi, Vesipisara kysyi hetken perästä Lumilta.
• Kyllä,vastasi Lumi. Onpa ihmeellistä. En ymmärtänyt sanoja, mutta samalla kuitenkin ymmärsin. Kun kuuntelin, niin näin sanat ikään kuin eteeni kirjoitettuna, omalla kielelläni ja se mitä näin, kuuluu suurin piirtein näin:

Heijastusta katson - on meren peili kirkas
mutta vaahtokuplaan pois kuva häviää.
Avaruus vain tietää voi sinen ikuisuuden -
pääsee meren salaisuuksiin syvyys yksin vain.
Katso suvipilviin ja katso meren peiliin -
kaikki on heijastusta ja heijastusta on kaikki".

• Huomaatko kuinka mielenkiintoisella tavalla sait vastauksen kysymykseesi Lumi, Vesipisara totesi. Sinussa, minussa, meidän kaikkien sisimmässä ovat vastaukset olemassa. Peloissasi et vain pysty kuulemaan tai näkemään niitä.  Sillä hetkellä kun kuppi särkyi, kaikki pelästyivät kamalasti. Pelon voima on niin valtava, että se hajotti kaiken pieniksi paloiksi, jotka kadottivat kykynsä nähdä. Näkemisellä en tarkoita pelon seurauksena syntynyttä dualistista näkemistä, vaan todellista näkemistä, joka tapahtuu yhteisessä mielessä. Kun sirpale näytti eriytyvän kokonaisuudesta, se pelästyi ja kadotti kykynsä nähdä kokonaisuutta ja alkoi nähdä ainoastaan erillisiä sirpaleita, joista jokainen vaikutti olevan erilainen kuin se itse. Samoin kävi sinulle, kun aloitit matkasi erillisenä hiutaleena läpi maailmankaikkeuden. Pelästyt ja koit syyllisyyttä ja aloit nähdä kaiken ikään kuin se olisi itsesi ulkopuolella. Aloit pelätä ulkopuolella näkemääsi ja yritit hallita sitä erilaisin keinoin. Se on kuitenkin mahdotonta, sillä mitään mitä ei ole sisäpuolellasi, et voi kokea ulkopuolellasi ja siten et voi myöskään hallita seurauksia! Se, minkä olet kokenut olevan toisissa lumihiutaleissa, on itse asiassa peräisin itsestäsi!  Olet tietämättäsi projisoinut omia pelkojasi toisiin hiutaleisiin, nähnyt ne ainoastaan niissä ja sitten alkanut pelätä, karttaa tai jollakin muotoa hallita niitä.
• Tarkoitatko, että se mitä olen nähnyt muissa, onkin peräisin itsestäni, kysyi Lumi hämmästyneenä?
• Kyllä vain, Vesipisara vastasi. Kun olit valmis katsomaan pelkojesi taakse, minä kuulin avun pyyntösi ja tulin avuksesi. Sinä ja minä olemme samaa, meidän muotomme on vain erilainen. Sirpaleen lailla sinäkin oivalsit olemuksesi minun heijasteestani.
• Sinä siis olet auttajani, Lumi totesi. Ja myös toiset lumihiutaleet ovat oikeasti auttajina, koska ne heijastivat minulle omia pelkojani. Ilman niitä en olisi tullut niistä tietoiseksi ja osannut pyytää apua. Onpa todella kummallista, että toisia pelätessäni ja vastustaessani koin kaiken todellisena ja uhkaavana, mutta oikeasti näinkin vain turvattomuutta ja sen seurannaisia, joiden lähde on oma mieleni. Ja vielä merkillisempää on, että yritin hallita toisten vihaa ja reaktiivisuutta, sen sijaan että olisin ymmärtänyt muuttaa mieltä itsestäni ja muista.
• Ja mikä vielä ihmeellisempää, Vesipisara jatkoi. Sinun ei tarvitse yrittää muuttaa mieltäsi toisten suhteen. Riittää kun muutat omaa mieltäsi, silloin tulet näkemään kaiken toisin. Ja itse asiassa se on ainoa mitä voit muuttaa, sillä sisäinen maailmasi ilmentyy ulkoisena maailmana. Ajattelepa kuinka vapauttavaa, että voit vapautua myös kaikista kaunoistasi ja kaikesta tuomitsemisesta, kun olet valmis kääntymään kohti valoa ja luopumaan ajatuksista, joiden ilmentymiä kaunasi ja tuomiosi ovat. Niin kauan kuin mielessäsi on vähäisessäkään määrin pelkoa tai sen seurannaisia, tulet kohtaamaan sen ilmentymiä maailmassa.

Voin vapautua kaunoistani, kun käännyn kohti valoa

• Tuo kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei kuitenkaan helpolta, Lumi totesi. Enkä suoraan sanoen ymmärrä, miten ihmeessä kykenisin noin valtavaan työhön.
• Sinun ei tarvitsekaan selvitä yksin, Vesipisara vastasi Lumin helpotukseksi. Muista, että sinun tuleekin aina kutsua minua avuksesi. Minussa on voima, joka puhdistaa pelon ja syyllisyyden mielestäsi.
• Ja silloin tulen siis näkemään kaikki ystävinäni, Lumi riemuitsi!
• Kyllä vain, Vesipisara jatkoi. Ja silloin katoaa myös pelkosi pudota maahan ja kadota lumihankeen. Et sinä mihinkään katoa, muotosi vain muuttuu. Hangen sulaessa yhdyt veteen ja seuraavassa hetkessä olet taas uudella retkellä. Mutta et tule enää koskaan kokemaan itseäsi yksinäiseksi ja erilliseksi, koska nyt tiedät että olet osa kokonaisuutta – ja mikä tärkeintä, minä olen sanansaattaja ja auttajasi, johon voit aina luottaa.  Et voi kadottaa yhteyttäsi, koska minä olen sinussa!

​Tuli ilta ja sankka lumisade peitti alleen kaiken näkyvän

​Lumi leijaili innoissaan pitkin taivaan rantaa, kuin tanssien se kulki omaa reittiään, samalla toisia lumihiutaleita tervehtien. Ihmeekseen se huomasi, että kun se itse oli iloinen, niin kaikki muutkin vaikuttivat iloisilta. Sen oma mielenmuutos näytti vaikuttavan koko sen ympäristöön, tuntui niin kuin kaikki pelko ja kaikki uhkatekijät olisivat yksinkertaisesti kadonneet pois. Samassa Lumi huomasi suuren johtaja lumihiutaleen leijailevan rinnalleen. Nyt Lumi uskalsi jakaa sille kokemuksiaan ja kertoi kohtaamisestaan Vesipisaran kanssa.

​Valitsen rakkauden ja kohtaan heijasteitani

Valitsen rakkauden ja kohtaan heijasteitani

​Suuri johtaja lumihiutale kuunteli Lumia kiinnostuneena ja kun Lumi oli lopettanut kertomuksensa, molemmat vaikenevat hetkeksi. Hiljaisuus katkesi, kun suuri johtaja lumihiutale halasi Lumia ja kuiskasi sen korvaan sanan Kiitos. ”Kiitos että olet valinnut rakkauden, ainoan todellisen valinnan jonka voit tehdä. Rakkauden valitessasi kohtaat rakkautta ja rakkauden heijasteita kaikessa. Heräät huomaamaan, että kukaan ei ole tehnyt sinulle mitään – olet itse tehnyt kaiken itsellesi. Siksi sinussa on kaikki voima muuttaa kiertorataasi: valitsemalla joka hetki, yhä uudelleen ja uudelleen rakkauden, vapautuu mielesi pelosta. Olet vapaa!”