Muistathan kai ...

Muisto Olavinlinnasta vuodelta 2010- yhdessä armaani kanssa!

Istuin taannoin Olavinlinnassa kuuntelemassa oopperajuhlien iki-ihanaa esitystä Iloinen Leski. Kauniit melodiat, käsin kosketeltava wieniläinen tunnelma ja kodikkaalta kuulostava itävaltalais-sävytteinen saksankieli herättivät muistoja ensimmäisestä Wienin vierailustani sekä kaipauksen: minne…? 

Nuorena väitöskirjaopiskelijana osallistuin Wienissä kansainväliseen farmasian kongressiin, seuranani Zürichin tutkija-kolleegani sekä sydämen ystävä Suomesta. Kongressin kansainvälinen ilmapiiri ja toinen toistaan loistokkaammat tilaisuudet tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kaupungin upea arkkitehtuuri, Wienin ooppera, espanjalainen ratsastuskoulu, Hofburgin linnassa järjestetyt tapahtumat, erityisesti sen sadunomaiset tanssiaiset ja moni muu asia herättivät minussa unelmia ja toiveita, jotka saivat sydämeni laulamaan. Kuljin ystäväni kanssa hurmioituneena tapahtumasta toiseen, elimme intensiivistä hullaantuneen nuorenparin unelmaelämää, jossa tunnuimme kietoutuneen Wienin iloiseen elämään ja tunnelmallisiin öihin kuin perhoset koteloonsa. Elin viikon haltioituneena, elämä tuntui keveältä tanssilta, joka tuntui jatkuvan ikuisuuteen.

Olavinlinnassa nämä 34 vuotta vanhat muistot alkoivat elää, ja yhtäkkiä tunsin piston sydämessäni. Syyllisyyden aalto pyyhkäisi ylitseni: älä kaipaa menneitä, sinulla on ihana elämä ja kaikki hyvin, läksytti mieleni minua. Yllätyin, kun huomasin nukahtaneeni tämän jälkeen hetkeksi. Mitä tapahtui?

Tunnistin minulle tyypillisen tavan paeta ristiriitatilanteita. Nukahtamalla estin itseäni kokemasta ristiriitaa, johon mieleni oli minut saattanut. Oivalsin, että Iloinen Leski oli herättänyt minussa vapauden kaipuun, jonka tunsin olevan ristiriidassa nykyisen elämäni kanssa. Hetken verran haaveilin jo matkasta tai jopa asumisesta saksankielisellä alueella Tirolissa tai saksaa puhuvassa Pohjois-Italiassa, kunnes oivalsin etsiväni ulkoa päin maailmasta sitä mikä on löydettävissä vain sisimmästäni. Muistoissa itsessään tai kaipaamisessa ei ole mitään väärää, mutta täyttymyksen etsiminen ulkoapäin johtaa ainoastaan uuteen kaipaukseen. Wien ja siellä kokemani oli aikoinaan herättänyt sisälläni elävän tietoisuuden vapaudesta; sain ikään kuin maistiaisia siitä, mitä vapaus voisi olla. Ristiriita minussa katosi, kun oivalsin, että mitään ristiriitaa ei ollutkaan: kauniit wieniläissävelmät olivat vain herättäneet muistoja, joiden avulla kuulin vapauden kaipuuni.

Ajatukseni vapaudestakin on ehtinyt muuttua sitten nuoruuteni. Se ei ole sidottu ulkoisiin asioihin tai persoonaani, vaan sisäisen tila ja tietoisuus rajattomuudesta. Ihmeitä täynnä olevalla tielläni olen oppinut, että muistoissa eläessäni monistan mennyttä tulevaisuudeksi, jota ei läsnä olevassa hetkessä voi kuitenkaan olla edes olemassa. Nyt-hetki on tyhjä menneisyydestä ja tulevaisuuden odotuksista – ainoa hetki jolloin voin olla samaistumasta omaan tarinaani – ja vapaa!

Vapauden kaipuu ja muistot linnan muureissa...

Miksi ajattomassa nyt-hetkessä oleminen sitten on niin vaikeaa tai miksi se ylipäätään on tärkeää? NE MUISTOT, ne muistot – ne pitävät meidät kiinni menneessä, jota elämme yhä uudestaan tulevaisuudeksi kutsutussa aikamuodossa. Niistä kiinni pitäessäni samaistun niihin, niistä tulee osa tarinaani. Se estää minua kokemasta syvempää tietoisuutta, löytämästä Itseä ja vapautta joka elää tarinan takana. Muistot, joista en ole osannut päästää irti toistavat itseään yhä uudelleen ja uudelleen, toki muotoa muuttaen, kunnes jokin saa minut pysähtymään.

Mieleni luokittelee muistot positiivisiksi ja negatiiviksi. Ilman vertailukohtaa ne eivät itsellään ole hyviä tai huonoja. Niiden tehtävänä on palvella minua kokemuksina, joiden avulla opin näkemään havaintomaailmaa syvemmälle – ajattomaan olemiseen; ikuiseen nyt-hetkeen. Antamalla kokemukseni pois annan anteeksi. Syvimmillään anteeksianto on tekemättömäksi tekemistä. Pelottavan tuntuinen ajatus, joka on täydellinen vastakohta persoonalliselle, yksilökohtaiselle elämälle. Elämälle, jota kuitenkin varjostavat persoonalliseen elämään liittyvät pelot, kivut, menetykset, surut ym. egon ohjaamiin kokemuksiin liittyvät tunteet ja kokemukset. Omat kokemukset saattavat olla niin tuskallisia, että pelkkä ajatus niiden anteeksiantamisesta luo tuskaa ja tuntuu ylittävän ihmisen inhimilliset kyvyt. Yksi suurimpia hetkiä omalla tielläni onkin ollut oivaltaa, että minun ei tarvitsekaan kyetä – en edes voi tai osaa -  antamaan anteeksi yksin. Sisimmässäni elää voima, joka on minussa mutta ei minusta, ja tuolle Sisäisen Viisauden voimalle voin antaa kaikki henkilökohtaiset kokemukseni ja anteeksiannettavat asiat. En voi tietää, minkä muodon anteeksianto ja pois luovuttaminen saavat, itse asiassa se ei ole minun asiani. Mutta voin luottaa, että Sisäinen Viisauteni hoitaa työnsä aina minun ja kaikkien parhaaksi.

Olavinlinnan Iloisen Lesken herättämät muistot toimivat minulle sisäisen vapauden herättäjänä. Heräsin vapauteen, jonka ainoastaan täydellinen luottamus ja anteeksianto voi antaa. Vapauteen, jossa olen päästänyt irti ohjaksista ja annan sisäisen voimani ohjata. Tällaisesta vapaudesta en nuorena Wienistä haltioituneena opiskelijana osannut edes unelmoida, mutta muistot unelmastani kantoivat minut nyt sillan ylitse – sinne missä muisto todellisesta vapaudesta ja identiteetistäni elää. Vapaus elää rakkaudessa, joka on rajatonta ja ajatonta rakastaen kaikkia ja kaikkea pyyteettömästi, ilman ehtoja. Tuosta rakkaudesta saan maistiaisia irti päästäessäni ja vapauden ääntä kuunnellessani. Musiikki on taivaallinen sisäisen äänen herättäjä. Kiitos.