NAIMISISSA ELÄMÄN KANSSA Makaan hiljaa vieressäsi. Kuulen hengityksesi, samoin kuulen omani. Sisään, ulos, sisään ja ulos, ilma kulkee kuin itsestään. Kuuntelen ja huomaan, että sinun hengityksesi on minun hengitykseni, hengitämme samaa ilmaa. Tämä ilma ja hengitys, pitää sisällään hengen, elämän voiman. Elämänvoimamme on kietoutuneena hopeiseen lankaan, elämän lankaan, joka yhdistää sydämemme näkymättömään.
Heureeka, olen naimisissa elämän kanssa! Mikä riemullinen oivallus, ei ole mitään eikä ketään minun ulkopuolellani! Olen tässä ja nyt ja naimissa sen kanssa. Enkä koskaan voi etukäteen tietää, mitä tämä avioliitto tuo mukanaan. Hetki hetkeltä se yllättää, kun vain annan siihen mahdollisuuden. Mikä seikkailu! Naimisissa elämässä, joka ilmenee eri muodoissaan, nyt juuri sinun hengityksessäsi. Olen myös naimisissa vierelläni makaavan miehen kanssa. Minä elän, olen elämä ja sinä elät ja olet elämä, kuinka voisi toisin ollakaan! Lähdet tänään takaisin koti-Suomeen, minä jään yksin kahdeksi viikoksi. Vatsan kihelmöinti kertoo minulle, että tässä on jotain erikoista. Jään ensimmäistä kertaa elämässäni yksin vaille muuta kiinnekohtaa kuin hotellin pieni huoneisto. Ulkopuolellani puhutaan vierasta kieltä ja omasta huoneistostani ulos tullessani kohtaan vieraita ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat tulleet viettämään lomaa tai tekevät työtä lomalaisten eteen. Onko tämä erillisyyttä, ihmettelen. Olla keskellä muita ihmisiä ja kuitenkin yksin – vai olenko sittenkään? Tässä tunteessa on jotain tuttua, milloin olen aiemmin tuntenut näin? Tunne on sama kuin tasan kaksikymmentäviisi vuotta sitten, jolloin lähdin synnyttämään esikoistamme. Matkaeväinä vain heikko aavistus siitä, mitä synnytys voi olla. Ja edessä täysi tuntemattomuus. Lähden yksin ja palaan kotiin uusi elämä mukanani, elämä jota en voi mitenkään hallita. Yliopiston tutkijana olin lukenut ja valmistautunut huolellisesti tulevaan. Kirjoista olin lukenut, että rytmi on tärkeä. Niinpä olin rakentanut uudelle elämälle tarkan päiväohjelman, joka sisälsi syömistä, nukkumista ja ”seurustelua”. Kun saavuin uuden elämän kanssa Tapiolan kotiimme, paukkuivat ulkona vuosisadan pakkaset. Ensimmäiseksi kontrollin sanoivat irti lisäpatterit, joita olin pyytänyt hankkimaan kotiimme – olihan uuden elämän saatava tarpeeksi lämpöä – . Lämmönsäätely-yrityksemme seurauksena paloivat sulakkeet ja koko talon sähkönjakelu lakkasi toimista. Vauva ei tästä ollut moksiskaan vaan noudatti omaa rytmiään ja tuntui nauttivan elämästä. Yöllä oli mielenkiintoista valvoa ja päivällä maistuivat unet, tuntui kuin pieni nyytti olisi valtavalla tahdon voimallaan halunnut jo silloin osoittaa akateemiselle äidille elämän hallitsemisen harhaa! Useita öitä valvottuani iski mieleeni välillä jo epätoivo. Tässäkö tämä on, elämää täynnä huolia ja väsymystä, eikö tästä pääse mihinkään? Oli syntynyt halu lähteä Nyt-hetkestä jonnekin, joka mielessäni vaikutti paremmalta ja hallittavammalta. Samassa radiossa soi lapsuudesta tuttu laulu ” Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”. Koko raskausajan vaivannut pelko ja jännitys purkautuivat kyyneliin – annoin periksi. Ja pikku hiljaa alkoi pienen ihmeemme rytmi muuttua, äidin rentoutuessa ja levätessä saisi lapsikin mahdollisuuden nukkua öisin! Ja nyt, kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin olen jälleen saman kysymyksen äärellä. Lapset, kaikki kolme, ovat jo maailmalla, irti, vaan ovatko ja olemmeko sittenkään? Yrityksestäni kontrolloida heidän elämäänsä olen laskenut irti, tai ainakin yrittänyt. Uskallanko nyt hypätä ja päästää irti yrityksestä hallita elämää? Mistä tiedän, saanko kahden varta vasten kirjoittamista varatun viikon aikana mitään kirjoitetuksi? Kirjoitanko minä vai kirjoittaako elämä minussa minun kauttani? Olenko yksin vai yhteydessä kaikkeen? Pysähdys ja ymmärrys – hetki, joka sisältää kaiken. Olenko oikeastaan koskaan kohdannut mitään muuta kuin oman mieleni tuotteita? Kun nimeän asiat ja ihmiset, luon tiedostamatta yksinäisyyttä, erillisyyttä. Kun ulkopuolellani on itseni nimeämiä kohteita, luon etäisyyttä. Näin mieleni luo joka hetki yksinäisyyttä, erillisyyttä. Mitä aktiivisemmin mietin, sitä enemmän olen oman mieleni luomassa maailmassa ja erillinen. Jopa rakkauden nimetessäni luon erillisyyttä, koska on vain yksi rakkaus. Jokainen meistä on osa tätä universaalia, kaikkien käsitteiden ulkopuolella olevaa rakkautta. Makaat edelleen vieressäni. Hengität, hengitän. Hengitämme yhdessä. Olemme yksi hengitys, joka juuri nyt ilmenee kahdessa kehossa. Hengittäessämme luomme uutta, läsnä oleva hetki on jo ohitse ja olemme seuraavassa, läsnä ollen ja voimme mielenkiinnolla seurata mitä seuraava hetki tuo tullessaan. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten meidän kauttamme syntynyt uusi elämä loi ihmeitä joka hetki. Ensimmäinen hymy, ensimmäinen kääntyminen, ensimmäiset sanat, ensimmäiset askeleet. Henki, elämänvoima toi hetki hetkeltä uusia ennen kokemattomia asioita, itsestään, ilman oppikirjoja! On hyvästi jätön aika, kaksi viikkoa ilman sinua. Viimeinen halaus ja sitten istut jo autossa matkalla kohti lentokenttää. Sinun kosketuksesi vielä minussa kävelen rannalle. Lähetän perääsi tekstiviestin: minä rakastan sinua! Tässähän sinä olet, niin kuin minäkin, naimisissa elämän kanssa, jota molemmat rakastamme!
0 Comments
Your comment will be posted after it is approved.
Leave a Reply. |
YlläpitäjäTuulikki Harmia-Pulkkinen: AihealueetArkisto
March 2017
|