Nakertajat

On matkani viimeinen iltapäivä vehreällä Atlantin saarella. Oloni on tyhjä. Tyhjyydessä tunnen rauhaa, on hyvä olla. Missä olen? Sillalta näen kastehelmeni, jotka yksi kerrallaan ovat tipahtaneet veteen ja yhtyneet siihen.

Olen jatkuvasti ajatusteni myötämuotoaan muuttava helmi, joka milloin

katoaa vedestä nousevaan sumuun, milloin välkehtii auringon koko spektriä.

Minulla on monta olemuspuolta, jotka kaikki heijastuvat minusta ja minuun, ja välillä

tuntuu, että eksyn minusta kumpuavaan runsauteen. Kunnes pysähdyn

ja tunnistan itseni: olen hiljaisuudessa ääniä luova tietoisuus, joka heijastaa minut ja

maailman ja silloillaan liittää meidät yhteen.

Olen silta muodon ja muodottoman välillä. Kun ajatus läpäisee tietoisuuteni, saa se

muodon kauttani: olen sekä vesi että siitä noussut kastehelmi.

Muotoja syntyy kehoni vanhetessa yhä kiihtyvällä tahdilla, kunnes tulen pisteeseen, jossa

muodot alkavat kutistua ja vähentyä. Olen kuin hengitys, joka elämän

vauhdin kasvaessa hengittää yhä intensiivisemmin, kunnes kasvu

pysähtyy omaan mahdottomuuteensa; alkaa sisäänhengityksen aika,

muodot hajoavat palatakseen alkulähteelleen. Tämänkertainen kirjoitusprojektini

on tullut vaiheeseen, jossa mieleni maisema on piirtynyt

sanojen ja lauseiden välityksellä kirjaksi. Mielen tyhjetessä on tietoisuudelle

vapautunut tilaa laajeta, ja kuin sateenkaaren päältä näen elämässäni rakentuneet sillat.

Samassa tunnistan sisälläni asuvat nakertajat, jotka tekevät murentajan

työtään silloissani. Ne ilmestyvät kuin tyhjästä juuri kun kuvittelen

siltani saaneen lopullisen muotonsa. Nakertajat ovat mieleni

loisia – ne ovat mieleni täyttäviä epäileviä ajatuksia. Olen yrittänyt

päästä loisistani eroon torjumalla ne, tuloksena loisten polttavalta

tuntuva liimautuminen iholleni. Kerta kerran jälkeen olen joutunut

kyseenalaistamaan egolliset ajatukset ulkopuolellani olevasta

muusta ja muista, joiden koen murentavan siltojani. Ja yhä uudelleen

ajatukseni muista palautuvat itselleni. Vaikka näen vapauteen johtavat

siltani, jokin minussa hakee alituisesti turvaa itseni ulkopuolelta

ja antaa egolleni vallan nakertaa siltojani. Ymmärrän, että loiset

eivät suinkaan ole vihollisiani vaan opettajiani, joita ilman pysyisin

sillan toisella puolella. Koska ne ovat itseni heijastumia, auttavat ne

minua tiedostamaan ja näkemään heijastusten taakse: todellisen

olemukseni tietoisuutena, joka keskeytymättä ilmentää itseään

minun kauttani. Olen jatkuvassa liikkeessä värähtelevää valoa, joka elää

ja laajenee, kaikki virtaa. Siksi fyysisessä maailmassa

eläessäni kaikki muuttuu jatkuvasti. Jos ankkuroidun siltaani,

aktivoituvat nakertajat, ja estävät liikkeen ja totuuden

virtaamista minussa. Näin siltanikin ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa,

ja minun tehtäväni on yksinkertaisesti vain virrata. Siltani kuulevat

vapauden äänen.

Tietoisuuteni avartuessa istun kastehelmenä sateenkaarella elämäni siltoja

tarkastellen. Ne yhdistävät palapelin osia ja punovat tarinaani. Näen

siltojeni heijastuksia vedessä, johon piirtyy varjoisia kuvia valossa välkähdellen.

Jään ihmettelemään, kumpi on todellisempi, silta vai siitä heijastunut kuva?