OI, PELKÄÄN RAKASTAA!

Paratiisin portti

​Runotar havahtui, katseli ympärilleen, ja huokaisi helpotuksesta. Hän olikin vain nähnyt painajaismaista unta, joka aamun ensi säteiden luodessa leikkiään makuuhuoneen seinille alkoi tuntua epätodelliselta ja kaukaiselta. Aamun sädehtivä valo innoitti Runottaren nousemaan ylös vuoteesta – voi kuinka olemassaolo tuntuikaan ihanalta kun painajainen oli väistynyt.

Unessaan Runotar oli elänyt pikku-kaupungissa, kauniissa metsän ympäröimässä omakotitalossa. Hänellä oli aviomies ja viisi lasta. Elämä oli näyttänyt onnelliselta, juuri sellaiselta kuin Runotar oli joskus haaveillut, mutta lasten varttuessa ja lähtiessä maailmalle oli Runottaren elämään alkanut kertyä synkkiä pilviä. Runotar oli kuvitellut, että puolisossaan Pyryssä hän oli löytänyt kumppanin, jonka kanssa oli mahdollista jakaa aivan kaikki, ja jonka kanssa oli turvallista elää. Mieli tuntui pyörittävän asioita edes takaisin, sen virralle ei näkynyt alkua eikä loppua, mutta kun Runotar jakoi asiat Pyryn kanssa, ne – ihmeellistä kyllä – katosivat. 

​Ajan myötä Runottarelle tuli kuitenkin tunne, että jakaminen ei kantanut, oli kuin hän itse ja Pyry olisivat eläneet erilaisissa maailmoissa, joiden välillä ei ollut yhteistä siltaa. Runotar oli alkanut myös vieroksua Pyryn päivästä toiseen toistuvia rutiineja.  Runottarella oli intohimo elää intensiivisesti uutta kokien, kun Pyry puolestaan näytti takertuvan vanhan toistoon. Runottaresta vaikutti myös siltä, että puoliso alitajuisesti vastusti hänen aktiivista halua työstää menneisyyden pilviä pois Sisäisen Viisauden tieltä.

Takaisin piiloon

Runotar jähmettyi paikoilleen

Uneen oli ilmaantunut sekavia kuvia Runottaren elämästä – sellaisia, jossa hän tuon tuosta oli kokenut sisäistä hätää siitä, että kaikki tuhoutuisi. Tuhoutumisen uhka loi unelle kauhuelokuvan kaltaisen tunnelman, josta ei mitenkään päässyt eroon. Lopputulos tuntui olevan sama, mitä ikinä Runotar tekikään. Unessa Runotar kohtasi avioeron, jossa kaikki siihen asti rakennettu tuntui tuhoutuvan. Erosta noussut syyllisyys melkein tukehdutti Runottaren, sillä samalla näytti kaikki muukin tuhoutuvan, kaikista pahinta oli kokea lasten tuska. Samassa unessa hän myös pysyi avioliitossaan, mutta tämäkin näyttäytyi kauhuelokuvan kaltaisena näyttämönä. Runotar näytti olevan jatkuvasti varuillaan, ja Pyryn puolelta tullut pienikin heikkouden tai vihan osoitus käynnisti Runossa pakoreaktion – ja nostatti syyllisyyden. Unessa ei todellakaan näyttänyt olevan päätä eikä häntää. Toimipa Runotar miten tahansa, niin kaiken yllä leijui jatkuva uhka siitä, että jotain pahaa on tapahtumassa. Ja juuri se piti estää, muutoin kaikki tuhoutuisi. 

Niin kuitenkin kävi loppujen lopuksi. Yhtäkkiä unen kauhumainen tunnelma tiivistyi, ja kaikki tuttu ja turvallinen Runottaren elämässä katosi kuin tuhka tuuleen. Poissa oli perhe ja koti, ympärillä oli vain autiutta vailla minkään laista kiinnekohtaa. Uni oli muuttunut entistäkin uhkaavammaksi, sillä ainoa mitä Runottaren ympärillä näytti olevan, oli syyllisyys. Se ilmentyi satojen Runottaren ympärille kerääntyneiden käärmeiden muodossa, jotka sihisivät kuin yhdessä kuorossa: olet syyllinen! Epätoivoissaan Runotar oli painanut kädet silmilleen ja huutanut apua. Tuntui että ääni ei kuitenkaan kantanut lainkaan, Runotar ei kauhun keskellä yksinkertaisesti saanut ääntä ulos suustaan. Äänetön avun pyyntö jähmetti Runottaren paikoilleen, kunnes jostakin ilmestyi ihmeen kaltaisesti enkelimäinen hahmo, jonka valon sokaisemana kaikki käärmeet peräytyivät takaisin piiloihinsa. 

• Pyysit apua, enkeli sanoi Runottarelle.

Runotar ei oikein uskonut silmiään. Kaikki kauhu oli kadonnut kerta heitolla. Jäljellä oli sama tyhjyys kuin aiemmin, mutta nyt se tuntui uhkan sijaan suurelta huojennukselta. Runotar oli kuullut puhuttavan armosta ymmärtämättä koskaan sen merkitystä, mutta nyt hän TIESI. Se oli syyllisyydestä vapautumista!

• ​Niin pyysin, vastasi Runotar. Kuvittelin kuitenkin, että kukaan ei kuullut minua, koska en kauhuni keskellä saanut ääntä ulos itsestäni. 
• Rakkaani, sanat ovat vain muotoja, enkeli vastasi. Niitä samoja, joiden tuhoutumista olet pelännyt. Minä kuulen ja näen kuitenkin sanojen taakse, ja tiesin että nyt oli koittanut hetki, jolloin olet valmis vastaanottamaan apua. Maailma, jossa elät, on niin sanottu muotojen maailma. Kaikki muodot kätkevät sisäänsä syyllisyyttä, joka on pukeutunut uskomusten ja ajatusten naamioon. Niiden avulla havaintomaailma ja sen kätkemä syyllisyys pysyvät yllä. Sinä rakas Runotar olet hakenut turvaa muodoista: koti, avioliitto ja perhe ovat olleet sinulle muoto, jolle olet halunnut olla lojaali. Siksi olet sekä pelännyt niiden menettämistä että halunnut paeta niitä. Nämä halut ovat kuin käärmeitä, jotka vartioivat paratiisin porttia. Käärmeet ovat vertauskuvia egollesi, johon samaistuessasi kiinnityt muotoihin. Sillä tavoin ego varmistaa, että syyllisyys pysyy piilossa ja sinä puolestasi ainaisessa alitajuisessa pelossa. Hätäsi kaiken tuhoutumisesta on egon peliä, jolla ego varmistaa oman olemassaolonsa. Pystyin tulemaan avuksesi, kun pyysit minua – ja olit valmis antautumaan. Ilman sinun tahtoasi minulla ei ole oikeutta puuttua elämääsi.

NYT Runotar ymmärsi. Hänen pelkonsa kaiken tuhoutumisesta oli ollut pelkoa turvan katoamisesta, mutta kiinnittymällä turvaa antaviin rakenteisiin hän itse asiassa oli piiloutunut syyllisyydeltä. Kun rakenteet unessa hajosivat, pääsi alitajuinen syyllisyys nousemaan ulos piilostaan. Ja samassa hetkessä oli tapahtunut myös jotain sellaista, joka oli saanut Runottaren hämmästymään toden teolla: hänen lapsissa kokemansa tuskallinen syyllisyys olikin hänen omaa tuskaansa, joka oli projisoitunut lapsiin ja muihin ihmisiin.

• Ymmärrätkö nyt mitä peilin heijastimen omaan sisimpään tarkoittaa, enkeli kysyi Runottarelta. Näetkö, kuinka ego ensin piilottaa syyllisyyden jotta se itse pysyisi ohjaajana elämässäsi. Ja koska kaikki kielletty ja piilotettu pyrkii kohti vapautta, niin projisoit syyllisyytesi toisiin ihmisiin, jotta itse pääset pakenemaan sitä. Ja eikö ole merkillistä, että ego samanaikaisesti johdattaa sinua sekä pitämään kiinni asioissa että jättämään ne, jotta olisit turvassa. Mutta ainoa, joka pysyy tällä tavoin turvassa, on ego itse.
• Niinpä, ja nyt näen että tämä syyllisyys ei ole totta, Runotar totesi. Se on egon luoma ajatusmalli, johon uskoessani kiinnityn ihmisiin ja rakenteisiin kuten avioliitto ja työ. Kiinnittyessäni pelkään rakenteiden tuhoutumista ja syyllisyyden vapautumisesta aiheutuvaa tuskaa, mutta itse asiassa käykin juuri päinvastoin. Kun irtaudun, tulen tietoiseksi egon pelistä ja kätketyistä uskomuksista, ja silloin minun on mahdollista vapautua! Pelätessäni kaikki sillat pysyvät kiinni, mutta pelon väistyessä ne aukeavat ja olen taas yhteydessä. Onpa merkillistä huomata, että kysymykset jättämisestä ja pysymisestä ovat egon ääntä kuuntelevan mieleni epäilyjä. Nyt ymmärrän, että kaiken ydin on irtautua muotoihin sidotuista ajatuksista ja uskomuksista, ilman sitä kaikki toistaa itseään olipa muoto mikä hyvänsä. Minun ei siis tarvitsekaan jättää maailmaa vaan irrottautua asioille, tapahtumille ja ihmisille antamistani merkityksistä. 

Runotar katseli ihmeissään ympärilleen. Kaikki näytti muuttuneen. Koko painajaismainen uni oli yksinkertaisesti hävinnyt enkelin tuomaan valoon. Mikään ei näyttänyt enää irralliselta, jollain merkillisellä tavalla hän näki olevansa itse kaikessa ja kaikki oli samanaikaisesti hänessä. Aiemmin kiinteänä koettu ei ollutkaan enää sitä mitä se aiemmin oli, vaan kaikki näyttäytyi yhden ja saman valon tanssilta, joka muotoutui joka hetki uudestaan.

​Tähän valoon Runotar oli herännyt. Ihmeellinen vapaus ja riemu täyttivät Runottaren koko olemuksen. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi itsensä vapaaksi – ja oivalsi, että muotoon takertuessaan hän oli itse asiassa pelännyt Rakkautta. Nyt koettu vapaus ja Rakkaus olivat erilaista kuin aiemmin. Hän ei ollut enää riippuvainen toisista ihmisistä, omistamisesta tai asioista, koska hän oli vapautunut niille antamistaan merkityksistä ja oli vapaa – rakastamaan! Vapaa rakastamaan kaikkea ehdoitta, koska hän Itse oli Rakkaus! Turva ja rakkaus joita hän oli aiemmin etsinyt itsensä ulkopuolelta, löytyivätkin hänestä itsestään. Runotar oivalsi pelänneensä rakkauden valtavaa voimaa ja kun hän viimein oli valmis kohtaamaan pelkonsa kaiken tuhoutumisesta, päästi hän irti Rakkauden esteistä! Hänen äänettömään kutsuunsa oli vastattua ja Valon voimasta pimeyden aiheuttama tuska yksinkertaisesti katosi.

Samassa Runotar kuuli suhahduksen takanaan. Oli kuin lempeä tuuli olisi puhaltanut hänen takanaan. Uteliaana Runotar kääntyi katsomaan tuulen aiheuttajaa, ja näki ihmeekseen saman enkelin, jonka hän oli kohdannut unessaan.

• Minä olen sinussa, enkeli sanoi ja katosi näkyvistä. 

Valossa Runotar vapautui merkityksistä

Hän oli vapaa rakastamaan