|
Sukupolvesta sukupolveen Yksin sinä olet tänne tullut ja yksin sinä täältä lähdet. Näin meille kerrotaan. Yksinäisyyttä halutaan paeta, jos sille annettu merkitys liittyy vanhuuteen ja avuttomuuteen. Yksinäisyyteen liittyy myös lukuisia muita uskomuksia. Yksinäinen ihminen kokee helposti, että hän on ulkopuolinen ja erillinen, hän ei tunne kuuluvansa mihinkään. Erityisesti juhlapyhät ja perhejuhlat tuovat yksinäisyyden tunteen kärjistetysti esille. Yksinäinen tuntee jäävänsä yhteisön ulkopuolelle, kun perheet kokoontuvat ja viettävät yhteistä aikaa, jopa viikonloppu voi tuntua piinallisen pitkältä. Toisten ottaessa perjantai-illan ja sitä seuraavan viikonlopun riemuiten vastaan laskee yksinäinen tunteja maanantaihin ja arkisten rutiineiden alkamiseen.  Ulkopuolisuuden tunne
0 Comments
 Paratiisin portti Runotar havahtui, katseli ympärilleen, ja huokaisi helpotuksesta. Hän olikin vain nähnyt painajaismaista unta, joka aamun ensi säteiden luodessa leikkiään makuuhuoneen seinille alkoi tuntua epätodelliselta ja kaukaiselta. Aamun sädehtivä valo innoitti Runottaren nousemaan ylös vuoteesta – voi kuinka olemassaolo tuntuikaan ihanalta kun painajainen oli väistynyt.
Maininkien laulun vain herkin korva kuulee. Meren ääni syvyydestä hiljaa hengittää. Heijastusta katson – on meren peili kirkas, mutta vaahtokuplaan pois kuva häviää. Avaruus vain tietää voi sinen ikuisuuden – pääsee meren salaisuuksiin syvyys yksin vain. Katso suvipilviin ja katso meren peiliin – kaikki on heijastusta ja heijastusta on kaikki. - Jarl Hemmer, suom. sanat Reino Helismaa, Heijastus Etsimme koko elämämme jotain, jostakin. Niinhän lauletaan Satumaassakin, ”aavan meren tuolla puolen jossakin on maa”. Siellä satumaassa on onni, paikka jossa kaikki on hyvin ja jossa ihminen voi olla onnellinen. Etsimme ja etsimme, ja välillä luulemme löytäneemme. Kunnes huomaamme, että ei, tämä ei sittenkään riitä, en ole vieläkään onnellinen. Etsimme uuden kohteen, jota lähdemme tavoittelemaan. Sen saavuttaminen vaatii usein paljon työtä ja vaivaa, ja saattaa jopa sulkea elämästä pois kaiken muun. Olemme kirkastaneet tavoitteet niin selkeiksi, että emme anna minkään tai kenenkään estää itseämme. Ja kuitenkin, kun olemme kaiken vaivannäön jälkeen saavuttaneet tavoitteemme, täyttää merkillinen tyhjyys mielen. Nyky-yhteiskunnassa meitä opetetaan asettamaan selkeitä tavoitteita. Ilman tavoitteita elävä ihminen on ”luuseri”. Väitetään, että ilman tavoitteita ei voi saavuttaa mitään ja ilman että saavuttaa jotain ei ole mitään. Niinpä etsimme onnea ja saavutuksia erilaisista asioista ja muista ihmisistä. Maailmassa on nykyisin saatavilla aineellista hyvää enemmän kuin koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa – ainakin niin sanotussa läntisessä maailmassa. Arkisten asioiden hoitamisesta on tehty helppoa: kaupat notkuvat ruokaa eri muodoissaan, modernit kulkuvälineet vievät meidät mukavasti ja nopeasti paikasta toiseen ja tietotekniikka mahdollistaa ihmisten välisen yhteyden tavalla, josta emme vielä kaksikymmentä vuotta sitten osanneet edes uneksia. Ja kuitenkin elämä saattaa tuntua tyhjemmältä ja tarkoituksettomammalta kuin koskaan aiemmin. Voisiko ihminen itse, minä-ksi kutsuttu identiteettimme, olla esteenä? Voisiko olla, että muodon maailma eli fyysinen, aineellinen maailma onkin heijastusta jostain syvemmästä, jonka näkemisen oma heijastuksemme estää?  Katselen heijasteita
Makaan hiljaa vieressäsi. Kuulen hengityksesi, samoin kuulen omani. Sisään, ulos, sisään ja ulos, ilma kulkee kuin itsestään. Kuuntelen ja huomaan, että sinun hengityksesi on minun hengitykseni, hengitämme samaa ilmaa. Tämä ilma ja hengitys on yhteydessä henkeen, elämänvoimaamme, jonka lähde on kietoutunut hopealangan lailla kaikkeen näkyvään; tämä elämänlanka yhdistää sydämemme näkymättömään. Heureka, olen naimisissa elämän kanssa! Mikä riemullinen oivallus, ei ole mitään eikä ketään minun ulkopuolellani! Olen tässä ja nyt, ja naimissa sen kanssa. Enkä voi etukäteen tietää, mitä tämä liitto tuo mukanaan. Hetki hetkeltä se yllättää, kun vain annan siihen mahdollisuuden. Mikä seikkailu! Naimisissa elämän kanssa, joka ilmenee eri muodoissaan, juuri nyt sinun hengityksessäsi. Olen naimisissa myös vierelläni makaavan miehen kanssa. Minä elän, olen elämä, ja sinä elät ja olet elämä, kuinka voisi toisin ollakaan! Lähdet tänään takaisin koti-Suomeen, minä jään yksin kahdeksi viikoksi. Vatsan kihelmöinti kertoo minulle, että tässä on jotain erikoista. Jään ensimmäistä kertaa elämässäni yksin, vaille muuta kiinnekohtaa kuin hotellin pieni huoneisto. Ulkopuolellani puhutaan vierasta kieltä, ja huoneistostani ulos tullessani kohtaan vieraita ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat tulleet viettämään lomaa tai tekevät työtä lomalaisten eteen. Onko tämä erillisyyttä, ihmettelen. Olla keskellä muita ihmisiä ja kuitenkin yksin – vai olenko sittenkään? Tässä tunteessa on jotain tuttua. Milloin olen aiemmin tuntenut näin? Tunne on sama kuin tasan kaksikymmentäviisi vuotta sitten, jolloin lähdin synnyttämään esikoistamme matkaeväinä vain heikko aavistus siitä, mitä synnytys voi olla, ja edessä täysi tuntemattomuus. Lähden yksin ja palaan kotiin uusi elämä mukanani, elämä jota en voi mitenkään hallita.
Useita öitä valvottuani iski mieleeni välillä jo epätoivo. Tässäkö tämä on, elämä täynnä huolia ja väsymystä, eikö tästä pääse mihinkään? Oli syntynyt halu lähteä nyt-hetkestä jonnekin, joka mielessäni vaikutti paremmalta ja hallittavammalta. Samassa radiossa soi lapsuudesta tuttu laulu ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”. Koko raskausajan vaivannut pelko ja jännitys purkautuivat kyyneliin – annoin periksi. Ja pikku hiljaa alkoi pienen ihmeemme rytmi muuttua: äidin rentoutuessa ja levätessä sai lapsikin mahdollisuuden nukkua öisin! Nyt, kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, olen jälleen saman kysymyksen äärellä. Lapset, kaikki kolme, ovat jo maailmalla; olemme irrottautuneet – vai olemmeko sittenkään? Yrityksestäni kontrolloida heidän elämäänsä olen laskenut irti, tai ainakin yrittänyt. Uskallanko nyt hypätä ja päästää irti yrityksestä hallita elämää? Mistä tiedän, saanko kahden varta vasten kirjoittamiseen varatun viikon aikana mitään aikaan? Kirjoitanko minä, vai kirjoittaako elämä minussa, minun kauttani? Olenko yksin vai yhteydessä kaikkeen? Pysähdys ja ymmärrys – hetki, joka sisältää kaiken. Olenko oikeastaan koskaan kohdannut mitään muuta kuin oman mieleni tuotteita? Kun nimeän asiat ja ihmiset, luon tiedostamatta yksinäi- syyttä, erillisyyttä. Kun ulkopuolellani on itseni nimeämiä kohteita, luon etäisyyttä. Näin mieleni luo joka hetki yksinäisyyttä, erillisyyttä. Mitä aktiivisemmin mietin, sitä enemmän olen erillään yhteisestä maailmastamme. Jopa rakkauden nimetessäni luon erillisyyttä, koska on vain yksi rakkaus. Jokainen meistä on osa tätä universaalia, kaikkien käsitteiden ulkopuolella olevaa rakkautta. Makaat edelleen vieressäni. Hengität, hengitän. Hengitämme yhdessä. Olemme yksi hengitys, joka juuri nyt ilmenee kahdessa kehossa. Hengittäessämme luomme uutta, läsnä oleva hetki on jo ohitse ja olemme seuraavassa, läsnä ollen, ja voimme mielenkiinnolla seurata, mitä seuraava hetki tuo tullessaan. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten meidän kauttamme syntynyt uusi elämä loi ihmeitä joka hetki. Ensimmäinen hymy, ensimmäinen kääntyminen, ensimmäiset sanat, ensimmäiset askeleet. Henki, elämänvoima, toi hetki hetkeltä uusia, ennen kokemattomia asioita, itsestään, ilman oppikirjoja!
|
YlläpitäjäTuulikki Harmia-Pulkkinen: AihealueetArkisto
March 2017
|
RSS Feed